Hyvää yötä!

Tämä blogi menee nyt määrittelemättömän pitkille unille. Ehkä ikiuneen, ken tietää.

Haluan nyt vaan nauttia koiristani. Ihan sama mitä me tehdään ja miten edistytään. Tärkeintä on että on kivaa, just siinä hetkessä. Asioiden ylös kirjaaminen tekee niihin oudon tavotteellisuuden tvistin ja kaikesta tulee suorittamista. Näin mulla.

Tästä eteenpäin me puuhataan ihan vaan itellemme, fiiliksen mukaan. Koska mä ja mun ihanat koirat ollaan se ansaittu.

Ihan mielenkiintosta oli tämä aika, mutta päiväkirjailu ei vaan oo mua varten, ei tässä asiassa ja muodossa ainakaan. Nyt koittaa vapaus!

Nenänerot

Maanantai-ilta ja tunnistusjälkikoulu. Jee! Hoppu sai nyt käyttää omat vuoronsa ihan itse kun Sinnille oli oma aika erikseen.

Tänään ketjutettiin lähtöhajun haistaminen kohdehajun haistamiseen. Ja vahvistettiin treenirutiinia. Palkka annettiin kädestä vaikka olin juuri esitellyt teesihvilän. Sihvilän aika onkin sitten ohi heti samantien..

Hopulle se on ihan sama miten palkka tulee, kunhan pääsee työntämään nenää purkkiin. Näytti olevan palkka jo siinäkin. Hoppu teki koko ajan niin, että ennen naksua nenä oli aika levoton, meni purkkiin ja takasin, oli siellä kyllä ihan ok. Naksun jälkeen nenä parkkeerasi purkkiin ihan asioikseen ja oli siellä ihan rauhassa kunnes namit ängettiin väliin. Sama juttu niin lähtöhajulla kädessä olevassa purkissa kuin kohdehajulla pöydällä. Kerrassaan täydellistä työskentelyä. Ainoa ongelma on, että lähtöön ei malttaisi rauhottua vaan olisi karkaamassa pöydälle jo ennen lähtöhajun antamista.

Tokalla kiekalla priimusoppilas sai jo tyhjän purkin pöydälle eroteltavaksi. Hoppu oli ihanan aktiivinen ja kovasti tutki kummatkin purkit ja mietti tilannetta. Hyvin pian selvästi ymmärsi, että harsollinen eli hajullinen oli se juttu. Kävi kuitenkin aina tarkistamassa tyhjänkin, eli selvästi teki aina valinnan, ei ollut sattumaa oikeaan osuminen. Nyt pitäisi vaan vielä tietää, että valitseeko oikean purkin harson perusteella vai haistaako eron. Vaikka ei semmosia pitäisi vielä tässä vaiheessa miettiä ollenkaan :)

Tööttö pääsi muiden jälkeen hommiin. Alotettiin heti reippaasti ketjutuksesta. Ensin lähtöhajua parilla vahvisteella, sitten Tintti odotti kun siirryin asemiin ja annoin luvan. Sinni ei ole koskaan treenannut tätä rutiinia eikä myöskään koskaan haistanut purkkia muualta kuin mun kädestä. Vaan mitä pienistä. Sinni ampui pöydälle ja työnsi nenän purkkiin!! Kyllä Tintti hoitaa!

Tätä tehtiin pari toistoa ja aina vaan sujui. Pidettiin tauko. Kun jatkettiin niin Tööt ei enää halunnut haistaa lähtöhajua, kävi vaan maahan kun ojensin purkin. Katsoi silmiin vaativasti, jotta antaa mennä eteenpäin nyt vaan. Kerran voitin tahtojen taistelun ja nenä meni purkkiin, mutta sitten aloin antamaan purkin lattialle, siellä kyllä saattoi taas haistaa sitä.

Lähtöhajusta ei saa palkkaa enää silloin kun lähdetään kohdehajulle ja siksi lähtöhaistaminen ei ole niin kivaa kuin kohde. Mutta sinne kohteelle ei pääse ellei haista lähtöä, joten ei siinä auta pullikointi.

Sinni oli niin taitava, että sillekin otettiin toinen purkki mukaan. Sinnikin työskenteli aktiivisesti, mutta teki aika paljon kaikkea epäoleellista. Sinnistä pointti oli etsiä pudonneita nameja purkin ja jalustan välistä ja niinpä siellä lensi purkit pitkin poikin kun ne piti huitoa pois tieltä. Kun alustat oli siivottu, saattoi ryhtyä erotteluhommiin ja sehän sujui. Homma taisi olla Sinnistä niin helppo, että ihan hyvin voi puuhata kaikkea muutakin. Otettiin monta yksittäistä erottelua, joissa tultiin lähdöstä pöydälle, valittiin oikea, palkattiin ja mentiin pois. Ei ollut tarvis jäädä vahvistamaan valintaa kun Sinni aina kiinnittyi siihen palkattuun purkkiin hyvin tiiviisti. Sieltä se Tintti vaan valitsi aina oikean. Kunhan muulta touhulta kerkisi...

Nyt molemmille pitää ehdottomasti liittää vihjesana haistamiseen niin voi vaatia lähdössäkin töitä. Vaan aikamoisia mallioppilaita ovat molemmat. Ilo tehdä hommia heidän kanssaan. Tällainen rauhallinen työskentely tekee Sinnille tosi hyvää, on ihana seurata miten hienosti se jakaa jaksamisensa. Tauolla laitoin sen remmiin ja neiti lepäsi ihan rauhassa. Kun pääsi töihin, oli toki innokas, mutta silti järkevä ja ymmärsi mitä haluttiin.

Hopun jalka oli päivällä ihan sen oloinen, että reikä oli ummessa. Bebanthen siis auttoi! Ettei liian hyvin menisi niin venytin haavan toki auki taas illalla kun tutkin sitä... Nyt en uskalla kurkkia sitä ollenkaan, putsaan vaan jos tarvii.

Huisit treenit!

Loppu viikko meni vähän miten sattuu. Torstaina olikin yllättäin hyppäri ja kun en saanut sitä järjestettyä pois niin päätin mennä Hopun kanssa. Alkulenkillä Hoppu puljasi lätäkössä kolmijalkaisena ja toisesta takajalasta löytyi reikä varpaiden välistä. Eipä päässyt Hoppu hyppäämään. Sinni tilalle vaikka en könkkäselän kanssa olisi halunnut mitään esittää.

Sinni oli tosi apea alkuun, ei kelvannut edes Cuz. Ilmeisesti yhdistää paikan kamalaan kolisteluun ja vaati vähän vakuuttelua ennen kun alkoi toimia. Eka kiekka tehtiin voimattoman ja apean Sinnin kanssa. Ilmiasuun toki vaikutti myös selän tila. Set pointia tehtiin mutta yhtään ei voinut nostaa kun ponnistus oli kertakaikkisen onneton. Ihan kaamea näky.

Välissä käytiin ulkona ja koitettiin leikkiä. Pikkuhiljaa alkoi fiilis nousta ja seuraavan kiekan perussarja meni jo melko hyvin. Edelleen Sinni oli vaisu, jäi hiljaa lähtöön yms. Sarjan teki selvästi oikealle kaartaen ja korjasi keskelle kun vasen reuna laskettiin alas. Terve koira olisi mennyt matalaa puolta, mutta on Sinnillä oikeasti nyt jotain vaivaa kun noin vahvasti viettää.

Vika kiekka oli alastulotreeniä. Vaikka Sinni oli muka jo pirteämpi niin ei oikein irronnut. Piti lyhentää välejä normaalista kun ei voima riittänyt. Enpä tiedä paljonko hyötyä näistä treeneistä oli, tosi harmi toi Hoopon jalka. Siellä oli varpaiden välissä siisti reikä josta näkyi se alempi iho, ei verta tai mitään muutakaan ryönää. Putsasin sen bliw-metodilla ja laitoin sukan jalkaan.

Perjantaina ja lauantaina käytiin juoksemassa ja koirat oli kiinni koko ajan. Hoppu liikkui puhtaasti ja halusin pitää sen poissa ojista. Sinni meni perjantaina puolet ravia ja lauantaina jo koko matkan. Hoppu ulkoili ilman sukkaa ja haava siivottiin aina sisään tullessa. Lauantaina totesin, että ei reikä paranemassa ole, kasvoi vain. Aloin laittamaan bebanthenia puhdistuksen jälkeen, jos estäisi ainakin repeämästä lisää.

Sunnuntaina treenit ja Hoppu pääsi mukaan kun ei kerran jalka häntä itseään vaivaa. Taas oli alla vähäisesti tekemistä ja virtaa piisasi. Ekana tehtiin keppejä kovin kapealla kujalla. Parit ekan toistot meni virtuoosimaisesti tosin joka kerta koiran karatessa suoritukseen. Aloin vaatia kuuntelemista, mutta sitten alkoi pelleily. Hopun mielestä oli tylsyyden huippu kun ei saanut mennä sillon kun haluaa vaan oli rauhotuttava odottamaan käskyä. Neiti löi homman ihan leikiksi. Ei onnistunut ollenkaan. Virheitä tuli joka puolelta, kyse ei selvästikään ollut mistään keppeihin liittyvästä ongelmasta. Ei vaan ollut yhtään kiva totella.

Seuraavaksi tehtiin rataa hyppykuviossa. Oli suoraa, HYS:siä ja takanaleikkaamista. Hopulla meni lujaa edelleen. Nyt se teki koko ajan takanaleikkausta, ei mitään väliä mitä yritin ohjata. Otin namit avuksi jotta koira olisi vähän kiinnostuneempi musta. Olihan se, mutta lakkasi esteet kiinnostamasta ja nenä meni maahan... Siinä kohtaa mentiin tauolle. Tauolla mietiskelin, että nameja ei Hopun kanssa kannata radalla käyttää, se mieltää ne heti jotenkin haisteluhommiksi. Niitä voi käyttää vaan sillon kun koira on remmissä tai muuten kontrollissa ja tehdään tiiviisti palkaten jotain tiettyä juttua.

Menimme uuteen yritykseen, lelun kanssa ja kurissa. Kaikki haahuilu ja riekkuminen täysin kiellettyä. Hihnassa lähtöön ja ohjaajan mieliala aika tiukkiksena koko ajan. Tehtiin ihan täydellinen rata. Vauhti oli hirmuinen ja tunsin olevani jäljessä koko ajan, mutta Hoppu hoiti homman ja meni HYS:sit ja kaikki niin hyvin kun mahdollista. Kylläpä oli melkoinen fiilis! Eka kertaa Hopun kanssa tehtiin oikeasti yhdessä rataa niin että molemmat teki kaikkensa onnistumisen eteen. Voi jukra! Tuntui siltä, että Hoppu ihan oikeasti seurasi tarkasti ohjausta eikä huidellut vähän sinne päin.

Pitkien leikkien jälkeen käytiin ottamassa kepit molempiin suuntiin ja nyt nekin meni loistavasti. Pitää olla tiukka jöö tälle kiltille koiralle.

Välissä käytiin lenkillä ja paketoitiin Hopun jalka autoon odottamaan. Sitten Sinnin kanssa sama rata.

Se suoraan putkiin eteneminen on vaan niin vaikeaa nyt taas. Ihan hirveää hinkkausta vaati. Eikä mennyt siltikään. Kun keittää niin keittää ja sitä ei sillon voi hallita, ellei tosissaan yritä. Ja miksi yrittäisi kun on helpompi antaa vaan äänen tulla. Vaadittiin kyseenalaisten metodien soveltamista pienen jalkaliikkeen muodossa ennen kun tolkku palasi. Ja sitten yhtäkkiä putket löytyikin! Sitten yhtäkkiä tehtiin koko rata puhtaasti ja hienosti! Siinä oli pakote todella paikallaan ja myös koiran kannalta parempi niin.

Toisella radalla oli kivaa kuviota, jossa saattoi itse pysyä niin paikoillaan, että Sinnin pää pysyi kasassa ja irtosi ja toimi hienosti. Sitten oli vaikea avokulma kepeille ja niiden jälkeen valssi. Sinnin keppiangsti vaikeutti tehtävää ja tosi vaikea oli löytää sisään. Mutta sitten vaan hinkattiin ja kyllä se lopulta löytyi. Ihanaa kun Sinni kestää hinkkaamisen, on edes joku toivo onnistua. Siitä mentiin täysiä puomi ja pöytä. Kontakti oli super ja pöytäkin toimi hienosti. Sain liikkua reippaasti kun Sinni makasi kiltisti pöydällä. Lopun putkeen päättyvä hyppysuora oli taas kompastus, mutta kuin ihmeen kaupalla se onnistui lopulta. Me juoksimme kilpaa ja Sinnin nenä oli suoraan putkeen!!

Tintti on ihan kamalan liikuttava, hän todella yrittää ja haluaa tehdä oikein. Taas tehtiin vaikka kuinka monta lähtöä ja aina jäi kun huolellisesti jätin. Sinni tuo aina lelun kun pyydän ja kaikkialla tekee juuri niin kuin pitää jos vaan mitenkään pystyy. Se ei ota pakotteita itseensä vaan korjaa käytöstään ja luottaa nykyään muhun ja tulee luokse vaikka mikä olisi. Meillä on nyt selvillä kuka määrää ja se helpottaa elämää valtavasti. Ja mikä tärkeintä: Kukaan ei kärsi vaan päinvastoin, me ollaan molemmat tyytyväisempiä ja rauhallisempia.

Oli siis kertakaikkiaan mielettömät treenit. Molemmat koirat väläytti parastaan ja päällimmäiseksi jäi vaan suuri onni. Niin on huisin hienot koirat mulla ja työ kantaa hedelmää! Kiitos Sinni ja kiitos Hoppu, ootte maailman parhaat :)

Tunnistusjälkikoululaiset

Maanantaina alkoi kauan odotettu tunnistusjälkikurssi. Tyypilliseen tapaani sotkin heti kuvion tunkemalla Sinnin mukaan. Kyllähän Hoppu on niin nero, että voi antaa osan treeniajastaan Sinnille :)

Ekat kerrat meni ihan vaan paikkaan tutustuessa. Hoppu kiipesi treenihuoneeseen jyrkät ja liukkaat portaat ihan reippaasti, mutta alkoi sitten perillä ihmettelemään mitä tää nyt oikein on. Tilassa oli matala iso pöytä, jolla kaikki treeni tehdään ja siihen oli tarkotus nyt ihastua. Hoppu kyllä hyppäsi heti pöydälle, mutta pikkusen epäilytti, jotain mätää tässä oli oltava. Kierrettiin sitten vaan koko huone, namiteltiin lisää pöydällä ja mentiin pois.

Sinni saapui huoneeseen vailla huolen häivää. Hyppi pöydälle ja moikkaili ihmiset, ei mitään ongelmaa. Oikein mukava ohjelmanumero, vaikkei Sinnikään vielä ymmärtänyt mitä varten tänne oli tultu.

Vika vuoro oli Hopulle. Nyt tultiin tilaan jo riemusta puhkuen ja riemu oli vielä suurempi kun pöydältä löytyi purkki johon työntää nenä! Tätä oli siis harjoteltu kotona jo pariin otteeseen ja molemmat kyllä tiesivät mitä tehdä jos purkki tulisi eteen. Koska homma oli niin selvä, alettiin rakentamaan treenirutiinia. Hopun piti rauhottua ja odottaa paikoillaan kun siirryn pöydän sivuun ja annan luvan. Hyvä oli rauhottua kun mieli paloi hommiin.. Rauhallinen ja järkevä Hoppu meinasi karata ja käskyn saatuaan odotti vinkuen! Ainakin oli ensimmäisen kerran tavoite täyttynyt ja koirasta homma oli tosi tosi kivaa.

Sinni ei päässyt purkkia moikkaamaan, mutta sovittiin, että jatkossa Sinni pääsee tekemään kaikki treenit muiden jälkeen. Hieno homma, koska tämä on Sinnillekin varmasti hyvä laji.

Tiistaina käytiin juoksemassa kevyt kasi. Kaniremmit oli lentäneet roskiin vanhojen Treksportien kanssa ja oltiin palattu flekseihin. Koirat oli kiinni koko matkan kun Sinnille se on parempi ja saa luvan Hoppukin jo opetella käyttäytymään. Hyvin käyttäytyivätkin ja juoksu kulki. Sinni ravasi jo aika hyvin, ei vielä ihan koko ajan, mutta ehkä puolet. Mun akillekset ne vaan kiukutteli loppumatkasta.

Illalla tehtiin purkkiharjotukset äitin hajulla. Harso siis purkissa ja koitin poimia sieltä nuuhkutusta. Pelkkä nenä purkissa ei siis riittänyt enää. Palkka tuli teesihvilästä ja Mika oli vastuussa siitä kun multa loppui kädet purkin ja naksuttimen kanssa. Sihvilässä siis nappuloita ja ne syötiin siinä purkin päällä niin sai syödessäkin hajua nenään. Väkisinkin ruuasta tippui muruja purkkeihin, mutta ei välitetty siitä nyt, täytyy kehitellä myöhemmin. Itse harjotus meni vähän säheltäen, kun oli hankala erottaa millon nuuhkuttaa kun nenä on purkissa. Hopulta taisin saada enemmän oikeaa käytöstä, hän rauhallisesti keskittyi vaan nenän miettimiseen. Sinni sen sijaan teki suurella tunteella ja otti mukaan tassut ja kuonolla tökkimisen. Pikkusievä nuuhkuttelu ei ole Sinnin mielestä yhtään mitään.

Keskiviikkona pitkästä aikaa ehta PAW-päivä. Ajeltiin Lahteen ja treenattiin! Jostain syystä olin oikein innostunut treenaamaan. Tehtiin takanaleikkauspätkää symmetrisessä hyppykuviossa. Emppu oli lelun kanssa loppupäässä ja Hoppu oli taas sillä villituulella, jossa kaahataan vaan täysiä leikkimään. Piti ottaa lelu itselle ja palkata HOPPU:n huomioimisesta useampaa otteeseen ennen kun mun huutelulla alkoi olla merkitystä. Sittenkin oli oltava tosi ajoissa ja tarkkana, että teki mitä halusin. Se takanaleikkaus oli ihan helppo kunhan sai koiran tulemaan esteen oikealle puolelle, eikä oikaisemaan palkalle...

Sinnin kanssa sama kuvio aivan eri ongelmilla. Ylläri. Lähtöön taas jäätiin tinkimättömästi joka kerta, vaikka se vaati vaivansa. Sinni osasi leikkauksen kun tehtiin lyhyeltä matkalta, mutta kun rataa tuli alle enemmän niin ei taas onnistunut millään. Sitähän jauhettiin sitten.

Tokalla kiekalla osasin jo itsekin olla parempi. Hoppu olikin nyt tosi hyvin kuulolla ja jäi liiankin käsiin. Oikea balanssi löytyi ja saatiin hienoja leikkauksia molempiin suuntiin, hyvä Hoopo!

Sinnin kanssa jauhettiin nyt aloittaen lyhyestä pidentäen maltilla. Näin saatiin ehkä mielekkäämmin onnistumisia esiin. Mutta yhtä paljon toistoja se vaati, kun tuo vauhti vaan on Sinnille niin kamalan vaikeaa. On se jännä miten voi olla tuollainen olento, joka pystyy liikkumaan niin lujaa ettei itse pysty kestämään sitä..

Näitä tällasia treenejä pitää molempien kanssa tehdä vielä vaikka kuinka paljon. Mä oon kieroutuneesti koukussa symmetrisiin ohjausharjotuksiin.

Jälkilenkillä käytiin kunnolla metsässä. Mun akilles huusi taas armoa ja hirvikärpäset hyökkäsi joukolla, mutta koirilla oli kivaa ja sillonhan kaikki on sen arvosta.

Illalla toin treeneistä kotiin Marjolta terveisiä purkissa ja tehtiin hajutreenit. Nyt harso oli pinseteissä vaan, ei purkkia. Tästä oli helpompi nähdä mitä nenä tekee ja murusetkaan ei olleen haittana. Palkkasihvilä tuli nyt harson viereen.

Hoppu oli tosi taitava haistelija. Se ihan selvästi ymmärsi mitä haettiin ja nenä kiinni harsossa haisteli koko ajan. Sinni taas oli ihan Sinni. Hän tökki ja huitoi ja häselsi mitä sattui. Kyllä se nenäkin jossain vaikeessa osui harsoon ja ihan viimeisellä toistolla saatiin yksi varma nuuhkaisu palkattua. Me tarvittais nyt Sinnin rakkaiden hajua, jotta ehkä alkais nenä tulla käyttöön.

Henkinen pullo = pullonhenki?

Torstain osteopaatin jälkeen käytiin pe kevyellä lenkillä ja la vain pienellä kiemuralla tossa lähimetsässä. On mulla noi akillekset vieläkin jotenkin hellinä.

Näillä eväillä mentiin sunnuntaina treeneihin. Koirilla virtaa enemmän kun omiin tarpeisiin ja mulla pikkusen vakavaksi vetävä kipu jaloissa. Hoppuhan tuumasi tilaisuutensa koittaneen. Kentällä nähtiin aivan uudenlainen ketkuvenkulapoppeli. Neiti veti ihan täysiä ihan minne lystäsi, tietysti useimmiten lelun kanssa kentällä olevaan lammikkoon. Ei mitään kontrollia vaan superpallona pitkin poikin pomppien. Ai että oli hauskaa. Kunnes huomasin, ettei se ihan oikeesti tottele. Se oli lähdettävä hakemaan pelleilijää pois sieltä lätäköstä.

Saatiin me jotain tehtyä, vaikka sitä takanaleikkausharjotusta olisi voinut tehdä paljon tarkemminkin. On tosiaan takanaleikkaaminen aika outoa Hoopolle, miten ihmeessä tässä on näin käynyt?

Sinnin kanssa tehtiin samaa takanleikkausharjotusta. Ihan tosi hyvä treeni, osuu juuri meidän kipupisteeseen. Tarkoitus oli tehdä kahdeksikkona, mutta ei Sinni millään osannut tokaa leikkausta. Eka onnistui aika jees, kun aina lähdettiin paikalta ja olin jo valmiiksi asemissa. Tokassa oli alla se kilpajuoksu ja ei Sinni sillon pysty katsomaan eteensä, ei millään.

Suuren huomion ansaitsee tuo kohta "aina lähdettiin paikalta". Sinne ihan totta Sinni jäi lähtöön kerta toisensa jälkeen ja ampaisi liikkeelle käskystä. Ei ollut pulloa koska se olisi haitannut rataa jatkossa, kun lähtöhyppy piti tehdä myöhemminkin. Päätin vaan olla tarvitsematta mokomaa lisäkettä, ei se oikeasti mitään vaikuta, tuo vain mulle varmuuden. Nyt mulla on varmuus, että toimii se pullolla, joten saa luvan toimia ilmankin. Pitää vaan olla tosissaan ja vaatia loppuun asti. Pitää rauhottua itse ja pitää päänsä, Sinnin oli itseasiassa helppo kyllä seurata mun henkisen pulloni viitoittamaa tietä.

Kerittiin tekemään toinenkin rata ja me Tintin kanssa muokattiin sen alkuun edellisen treenin kahdeksikko. Päätin, että juostaan niin kauan ympäri kasia, että menee kaksi leikkausta peräkkäin. Taas päätöksessä oli hurja voima. Juostiin kolme kertaa päästä päähän pysähtymättä, eka ja toka meni pieleen, mutta kolmannella kertaa leikkaus onnistui! Sinni pystyi sittenkin tekemään sen vauhdista! Ja minä pystyin juoksemaan aivan tajuttoman lujaa koska olin vielä kolmannella kerralla ajoissa. Siitä en kyllä olisi enää pystynyt jatkamaan, joten hyvä näin.

Pieni tauko ja sitten paikoiltaan uusi yritys. Nyt meni kumpikin leikkaus oikein, olipa voittajafiilis! Loppurata oli ihan helppoa, kontakteja ja keppejä. Ihanasti Sinni tekee keinun nykyään. Ei sitä kerkiä miettimään kammotuksia kun pitää vaan päästä äkkiä eteenpäin.