Aina vaan seesteisempää

Eilen oli Sinnillä fyssari, eka kerta Hopun aikana. Ei se Hopun seuran vaikutus tosin mikään merkittävä tässä suhteessa ole, ainakaan vielä kun eivät kovin paljon ole päässeet ulkona kaahaamaan. Jotain merkittävää tässä silti on ollut, koska katkarapuna sinne mentiin. MM-reissun jälkeen ei ole ollut kovin hyvää fysiikan huolto ja sen näki. Ei tehnyt hyvää ensin maata viikkoa, sitten kippurassa pissailla viikko ja siitä suoraan tehdä agilityä viikko.

Katkarapu alkoi kyllä aukeamaan kun käsiteltiin. Sinni on liikuttava kun keskittyy joihinkin venytyksiin painaen silmät tiukasti kiinni. Muutenkin on tosi yhteistyöhaluinen vaikka nytkin oli varmasti aika rankkaa. Rentoutuu kyllä ja yrittää kaikkensa, mutta ei se kippuraan vedetty ranka pelkällä tahdonvoimalla oikene. Käsittelyn jälkeen oli kuitenkin taas suora selkä, pää taipui ylöspäin ja kintereetkin toimi oikeinpäin. Nyt vaan palataan ruotuun muutenkin tämän kehonhuollon kanssa.

Eilinen meni siis kokonaan lepäillessä, myös Hopun osalta. Hopulle annoin vapaapäivän ihan vaan, koska onhan niitäkin opittava pitämään :)

Tänään oli ihanan kaunis syyspäivä. Hyödynnettiin se Sinnin kanssa pyörälenkillä, aika hitaasti mentiin ja toivottavasti ei tullut nyt liian rankkaa eilisen päälle. Selkä ainakin näytti ihan hyvältä ja ravi oli rentoa.

Tuota selkää alkaa vaan olla vaikea hahmottaa kun karva on aika pitkää. Mitähän sille tekisi... Turkki on niin höttöinen ja ohut, että en haluaisi talvea vasten sitä kovin paljon ottaa pois. Pitäisi siis vaan siistiä päältä ja se ei ihan helppoa oo, se vaatii taitoa ja auki kampaamisen. Enkä halua sitä kammata kun ohenee sitten entisestään, ainakin mun kampaustaidoilla. Kohta varmaan saan päähänpistoksen ja alan vaan saksimaan ja sen tietää mitä siitä tulee...

Karvaongelmansa kullakin. Hopulla ei ole näitä trimmiongelmia tulossa, mutta tätä karvaa alkaa olla joka paikassa. Sitä pöllähtää sohvasta kun istuu, tuntuu olevan ruuassa koko ajan, puhumattakaan sängystä. Sänkyynhän pitää pikku lapsi nostaa illalla hengaamaan niin ollaan koko perhe katsomassa telkkaria...

Hopun kanssa käytiin Sinnin jälkeen kahestaan ulkona. Olipa kivaa! Mentiin tuolla "ihmisten ilmoilla" ja oikein kivassa balanssissa oli ympäristöstä välittäminen ja mun seuraaminen. Löydettiin uudestaan kiva puisto, jossa pääsi hienosti treenaamaan puunkiertoja. Puisto on siis kyllä vanha tuttu, mutta Sinnin kanssa siellä ei paljon mitään voi tehdä. Yritettiin kyllä, mutta kun Sinni ei ole kovin hiljainen työskentelijä niin totesin hyvin äkkiä, että ei taida olla sovelias paikka meille. Hoppu sen sijaan oli oikein sovelias pieni kiertelijä. Saatiin ihan yleisöä ja kehuja, onhan se omastakin mielestä ihanan ilahduttavaa katsella noin iloista ja tottelevaista lasta!

Puunkiertelyn, muuten vaan kaahailun ja keppileikkien lisäksi käytiin vielä rannassa. Siinä on Hopun taivas: Hiekkaa ja vettä! Voi jee sitä kaahailua, kaivamista, lutraamista ja suurta riemua! Tosi tyhmää kun tulee talvi tähän väliin, olisi niin kiva päästä näkemään miten uiminen lähtisi sujumaan. Kyllä tuo vesirakkaus varmasti säilyy talven yli, mutta silti, mä haluun jo!

Hopun luoksetulot olivat muuten ihan mainioita. Kyllä se ihan tarpeeksi nopeasti ja houkutuksia välttäen reagoi. Tuli ihan vierestä juosseen lenkkeilijän perästä samantien, samoin palloa potkivien lasten luota. Oikein hyvä, olen tyytyväinen. Tämän lenkin ainoa miinus oli, ettei tuonut keppiä mulle kovin hyvin takasin, mutta ehkä sekin tästä vielä.

Takaaleikkaus!

Hohhoh, pimputus jatkui tänään pallon kanssa. Kentällä oli kivasti symmetrinen hyppy-putkikuvio ja huiskin siinä sitä sun tätä. Rinnakkaiset hypyt ei tosiaan vaadi mitään takaa-käskyä. Hyppää takaisinpäin varsin sujuvasti vaikka menisin jo tekemään valssia. Kunhan taas ylipäänsä keskittyy.

Yksittäisellä hypyllä aloin tekemään jotain takaaleikkauksen tyyppistä. En miettinyt etukäteen joten kovin loogista ei ollut. Tai siis eka suunta taisi mennä sattumalta ihan järkevästi: lähetin hypylle, käännyin ja heitin pallon uuteen suuntaan. Aika nopeasti alkoi kääntymään mun käännöksen mukana ja pystyin palkkaamaan vasta kun tuli hypyltä oikeaan suuntaan alas.

Toiseen suuntaan jostain syystä unohdin pallon ja palkkasin vaan namilla käteen. Ei tietenkään kääntynyt kertaakaan oikein ja pian ei irronnut sinne hypylle ollenkaan kun ei palkkaa herunut. Sitten muistin pallon, mutta tässä vaiheessa oltiin tietysti jo menty niin paljon takapakkia, että ei niin kovin sujuvia leikkauksia saatu enää aikaiseksi.

Pidettiin taukoa ja tehtiin vielä loppuun vähän pidempi pätkä joka loppui siihen helpomman suunnan leikkaukseen. Se meni ihan superhienosti, irtosi jopa leikkauksen jälkeen olleelle hypylle. Toiseen suuntaan ei jostain syystä onnistunut edes leikkausta edeltävä kuvio. Hinkkasin sitä jonkun aikaa ja ongelma oli se, ettei Sinni taas halunnut hypätä. Tai en tiedä mikä se juttu on kun hypyt ei vedä eikä yhtään kiinnosta mitä yritän kertoa. Sain sen kyllä tekemään oikein kun tarpeeksi lujaa huusin hyppy-käskyä, ohjaus oli siis koko ajan ihan sama, mutta äänen voimakkuus oli ratkaiseva. Ei ole kovin kivaa sellanen joten tän päivän agi oli tässä.

Oli kuitenkin varsin mullistava treeni kun saatiin jotain makua takanaleikkauksesta. Se on ollut ihan mahdoton tehtävä kun ei ole ollenkaan löytynyt sitä keinoa millä opettaa sen, siis oikeasti. Näennäistä osaamista ja "vahinkoja" on kyllä sattunut.

Hopun kanssa tein siivekkeenkiertoja. Oli ihan huisi lapsinero. Teki lujaa ja varmasti vaikka lähetin yli metrin päästä. Tekee töitä ihanan hiljaa ja keskittyen upeasti. Lopuksi leikittiin. Pitää käydä kentällä leikkimässä enemmän tai oikeastaan pitää leikkiä ylipäänsä enemmän seisoen. Jos istun niin tuo aina lelun heti takaisin revittäväksi, seisoessa rallaa iloisena ympäriinsä, eikä tule mieleenkään tarjota lelua takaisin.

Loppulenkin jälkeen oli treenien veto. Ryhmäläiset mahto olla ihmeissään kun kolmen viikon tauon jälkeen kouluttajalla on ihan uudet ajatukset. Vaikka oikeastaan nyt mulla oli vaan puhtia kertoa mitä mieltä oikeesti oon. Pitkään aikaan ei oo vaan kiinnostanu. Tämän viimeisen kriisin satoa on nyt se, etten enää ymmärrä miksi kukaan jaksaa harrastaa sitä lajia, jossa olet sitä parempi, mitä agressiivisemmin, lujemmin ja fyysisesti vaikeammin suoritat. Siinä lajissa koiran kanssa ei tehdä yhteistyötä saati luoteta sille opetettuihin taitoihin vaan koiran on vaan pakko seurata nenästä vietynä. Siinä lajissa nopein on se koirakko, jossa ohjaaja on nopein juoksija. Ei se, jossa taitava koira ja ohjaaja tekevät henkeäsalpaavaa yhteistyötä saaden käyttöön koiran koko vauhtipotentiaalin. Jossa ohjaaja ei näytä tekevän juuri mitään ja koira silti suorittaa rataa varmasti ja optimaalisilla linjoilla.

Se yleisempi laji on tietysti helpompaa, tai ainakin jos siis on ne nopeat jalat. Tässä olen nyt pitkän aikaa ollut niin ulalla omasta harrastamisesta, että olen suosiolla valinnut helpomman vaihtoehdon. Siis kouluttamiseeni. Oma tekeminenhän on jo vuosia ollut sillä tasolla, ettei tarvi paljon miettiä miten jonkun kohdan ohjaa, kaikki keskittyminen menee siihen, että edes pääsee radalle.  Sitten jos pääsee niin tekee mitä ylipäänsä pystyy, sen kummemmin koulukuntaeroja miettimättä.

Sinnin kanssa vaan on nyt pakko todeta, että helpompaa vaihtoehtoa ei ole. Sinne radalle päästyäkään ei voi hellittää vaan sujuvaa rataa saa vain oikein tekemällä. Kiusan kanssa sentään jotain pystyi sillä typerämmälläkin tyylillä tekemään. Eihän sekään hienoa ollut, mutta ei päästy koskaan niin pitkälle, että sitä olisi alettu työstämään.

Onneksi Sinnin kanssa se on nyt pakko tehdä. Pakko opiskella yhteistyö ihan pienistä palikoista alkaen. Että me molemmat tiedetään mitä mikäkin käsky ja ohjaus tarkoittaa. Ja voidaan kanssa luottaa niihin ja käyttää niitä tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti. Sinniä ei koskaan tulla viemään hypylle niin, että juostaan kilpaa hypylle jotta se ensinnäkin varmasti hyppää sen ja sitten karjutaan jotta se kääntyisi. Kun Sinnille kerrotaan mikä hyppy on seuraava, se menee itse suorittamaan sen ja minä voin jo jatkaa seuraavaan kuvioon tietäen, että Sinni tekee hypyn ja tulee parasta mahdollista tietä kohti jatkoa.

Jos Sinniä yrittäisi ohjata tolla yleisemmällä tavalla, se olisi jo puolessa välissä matkaa jaloissa huutamassa eikä siitä irtoaisi sille hypylle kuin totaalisen pysähtymisen ja rauhottamisen kautta. Eikä kyse ole siitä, että pitäisi juosta vaan nopeampaa ja olla ennen Sinniä hypyllä. En usko, että edes löytyy sellaista ihmistä, joka Sinnin voittaa juoksukilpailussa ja vaikka voittaakin, on juoksukilpailu saanut Sinnin jo ihan vääriin tiloihin ottaakseen vastaan mitään hyppykäskyä. Se jäisi sitten siihen hypylle huutamaan...

Vielä en tiedä miten tästä jatkuu, en esimerkiksi yhtään tiedä miten jossain kolmosten ääliövaikeilla radoilla selvitään. Mutta eiköhän se selviä kun tästä yhdessä kehitytään. En osaa eritellä tätä valaistumistani nyt paremmin vaikka tarkoitus oli se tässä kertoa. Onneksi varmaa on se, että pysyn pakostakin oikealla tiellä niin kauan kun Sinnin kanssa saan tehdä. Siitä tulee olemaan valtava hyöty Hopun kanssa ja ehkä joskus vielä Kiusankin. Toivottavasti Sinni säilyy terveenä pitkään ja pääsee näyttämään koko tälle nenästävetokansalle mitä on oikea agility.

Finnimahainen teini

Aamulla tokkurassa paijasin Hopun mahaa ja törmäsin ylisuureen nisään. Äkkiä siinä havahduin ja huomasin katselevani vuosisadan finniä, mahassa, koiranpennulla. Yököttävää. Suloinen, pehmeä, viaton vauvamasu on nyt turmeltunut, lopullisesti taaksejäänyt. Yäk. Hälytin tietysti kasvattajankin kauhistelemaan kohtaloamme. Ilmeisesti kuvailu mätäpaiseesta oli jotenkin valmistanut väärin ja en saanut täyttä tukea järkytykselleni, enemmänkin melkein vähättelyä. "Ihan normaalia hormonitoimintaa, vähän niin kun murrosikä."

Hoppu hoiti itse finninsä, hiekkakylpy ja -kuorinta tehoaa mihin vaan näppylään. Ennen Hopun kauneudenhoitotukiota oltiin me Sinnin kanssa taas pimputeltu menemään. Ihan ok sessiot oli, pääsin myös ihan sanallisestikin vääntämään aiheesta. Tämän päivän saldo ajatustyön osalta oli eilistä jatkavaa:

Näkyvät palkat vie huomion pois opittavasta, palkan pitää tulla esiin vasta kun tehtävä on tehty oikein. Olen pitänyt palkan suuntaa aina tärkeänä, mutta nyt en ole ihan varma tekeekö se tässä mitään eroa. Tänään palkka tuli aina kädestä, mutta olisiko tehtävän suuntaan heitettävä jotenkin parempi? Ainakin se olisi nopeammin perillä. 

Tehtävän aloitus on haasteellinen kun tyypillä kiehuu jo ennen kun mitään edes tehdään. Ei voi siis kuvitella hyödyntävänsä mitään minimaalistakaan keskittymisen hetkeä ja laajentavansa sitä pikkuhiljaa, kun mitään sellaista hetkeä ei ole. On vain se hetki, kun Sinni on tehnyt juuri tehtävän ja tulossa palkalle, silloin se on hiljaa ja keskittynyt ja kykeneväinen vastaanottamaan ohjausta. Ilmeisesti kaikki treeni pitää tehdä jonkun edellisen kautta.. Eli ekana joku täydellisen selvä este, jonne ei voi olla löytämättä vaikka kuinka huutaisi mulle kykenemättömänä kuuntelemaan yhtään mitään ohjausta.

Kai se on niin, että meidän agilityn kauheus kiteytyy siihen hetkeen kun ollaan ihan kohta tekemässä jotain. Sinnillä keittää ja siihen ei saa mitään tolkkua. Koska sitä hetkeä ei voi mitenkään parantaa niin parempi vaan kiertää se ja toivoa sen paranevan jotenkin itsestään uusien toimintamallien myötä. Sitä Hetkeä ei siis voi parantaa, koska sen olemassaolo johtuu Sinnin hermoista, jotka ei vaan itsenäisesti kykene patoamaan agilityyn liittyviä kierroksia. Pystyyhän se tiukan hallinnan alla siihen, mutta tuossa Hetkessä on kyse nimenomaan "vapaasta" olemisesta.

Joo ja semmosen hauskan huomion tein, että Sinnille "Takaa" tarkoittaa: tee edessäsi oleva este takaisinpäin. Ei niin kuin minä ajattelen: tee edessäsi oleva este ohjaajaan päin. Niinpä rinnakkain olevilla hypyillä Sinni tekee välistävedon takaa-käskyllä, hänen logiikalla se olisi vain normaali hyppy. Käyhän tietysti tämäkin tulkinta, kunhan nyt vaan kumpikin käyttää samaa tulkintaa.

Oli miten oli, pimputtelun lopussa tehtiin tosi hieno kolmen hypyn kuvio, jossa Sinni irtosi ja minä olin lähes paikoillaan. En malta odottaa, että pääsen huomenna jatkamaan :)

Ahkeran Sinni-agilityn jälkeen kauhisteltiin teinin finniä. Ja kohta sitä kun se oli puhjennut Hopun riekuttua Tuikelin kanssa Hiekkakasoissa. Otin sitten Kiusan ja Sinnin ja lähdettiin lenkille, lapset jäi jatkamaan leikkejään.

Oli kiva lenkki. On noiden kanssa vaan ihanaa. Tajusin loppulenkistä, että kukaan ei ole haukkunut varmaan koko lenkillä. Vaikka oli kyllä nähty kaikenlaista kulkijaa koirista päiväkotiryhmään. Ei Sinnin tarvi kun Kiusa on mukana. Voi kunpa Hoppu tulevaisuudessa toisi saman tuen Sinnille. Tein taas vuorotellen kutsuja paikkamakuusta ja olivat oikein päteviä molemmat. Edellisellä kerralla Sinni oli vielä vähän huonompi.

Kotiin tultiin Ikean kautta. Täten olen virallisesti ottanut sen linjan, että sisäsiisteys tulee kun tulee, minä en siitä stressaa. Nyt meillä on papereiden alla tosi hyvä muovi joten antaa tulla pissaa vaan :)

Paitsi että sen hankalan muovin ja ostoskassin kanssa kotiin raahautuessa olisi silti voinut pissattaa koirat. Nyt Hoppu pissasi rapun oven sisäpuolelle kuraralliin.. Tyhmä tyhmä minä.

Iltasella Hoppu pääsi vielä Rexin ja Fridan kanssa pikkulenkille. Meidän teini oli niin fiksu ja mukava lenkkikaveri kun ikätoveri Rex oli ihan hullu. Tosin Rex ei ollutkaan ollut päivällä ihan yhtä aktiivinen...