Hohhoh, pimputus jatkui tänään pallon kanssa. Kentällä oli kivasti symmetrinen hyppy-putkikuvio ja huiskin siinä sitä sun tätä. Rinnakkaiset hypyt ei tosiaan vaadi mitään takaa-käskyä. Hyppää takaisinpäin varsin sujuvasti vaikka menisin jo tekemään valssia. Kunhan taas ylipäänsä keskittyy.
Yksittäisellä hypyllä aloin tekemään jotain takaaleikkauksen tyyppistä. En miettinyt etukäteen joten kovin loogista ei ollut. Tai siis eka suunta taisi mennä sattumalta ihan järkevästi: lähetin hypylle, käännyin ja heitin pallon uuteen suuntaan. Aika nopeasti alkoi kääntymään mun käännöksen mukana ja pystyin palkkaamaan vasta kun tuli hypyltä oikeaan suuntaan alas.
Toiseen suuntaan jostain syystä unohdin pallon ja palkkasin vaan namilla käteen. Ei tietenkään kääntynyt kertaakaan oikein ja pian ei irronnut sinne hypylle ollenkaan kun ei palkkaa herunut. Sitten muistin pallon, mutta tässä vaiheessa oltiin tietysti jo menty niin paljon takapakkia, että ei niin kovin sujuvia leikkauksia saatu enää aikaiseksi.
Pidettiin taukoa ja tehtiin vielä loppuun vähän pidempi pätkä joka loppui siihen helpomman suunnan leikkaukseen. Se meni ihan superhienosti, irtosi jopa leikkauksen jälkeen olleelle hypylle. Toiseen suuntaan ei jostain syystä onnistunut edes leikkausta edeltävä kuvio. Hinkkasin sitä jonkun aikaa ja ongelma oli se, ettei Sinni taas halunnut hypätä. Tai en tiedä mikä se juttu on kun hypyt ei vedä eikä yhtään kiinnosta mitä yritän kertoa. Sain sen kyllä tekemään oikein kun tarpeeksi lujaa huusin hyppy-käskyä, ohjaus oli siis koko ajan ihan sama, mutta äänen voimakkuus oli ratkaiseva. Ei ole kovin kivaa sellanen joten tän päivän agi oli tässä.
Oli kuitenkin varsin mullistava treeni kun saatiin jotain makua takanaleikkauksesta. Se on ollut ihan mahdoton tehtävä kun ei ole ollenkaan löytynyt sitä keinoa millä opettaa sen, siis oikeasti. Näennäistä osaamista ja "vahinkoja" on kyllä sattunut.
Hopun kanssa tein siivekkeenkiertoja. Oli ihan huisi lapsinero. Teki lujaa ja varmasti vaikka lähetin yli metrin päästä. Tekee töitä ihanan hiljaa ja keskittyen upeasti. Lopuksi leikittiin. Pitää käydä kentällä leikkimässä enemmän tai oikeastaan pitää leikkiä ylipäänsä enemmän seisoen. Jos istun niin tuo aina lelun heti takaisin revittäväksi, seisoessa rallaa iloisena ympäriinsä, eikä tule mieleenkään tarjota lelua takaisin.
Loppulenkin jälkeen oli treenien veto. Ryhmäläiset mahto olla ihmeissään kun kolmen viikon tauon jälkeen kouluttajalla on ihan uudet ajatukset. Vaikka oikeastaan nyt mulla oli vaan puhtia kertoa mitä mieltä oikeesti oon. Pitkään aikaan ei oo vaan kiinnostanu. Tämän viimeisen kriisin satoa on nyt se, etten enää ymmärrä miksi kukaan jaksaa harrastaa sitä lajia, jossa olet sitä parempi, mitä agressiivisemmin, lujemmin ja fyysisesti vaikeammin suoritat. Siinä lajissa koiran kanssa ei tehdä yhteistyötä saati luoteta sille opetettuihin taitoihin vaan koiran on vaan pakko seurata nenästä vietynä. Siinä lajissa nopein on se koirakko, jossa ohjaaja on nopein juoksija. Ei se, jossa taitava koira ja ohjaaja tekevät henkeäsalpaavaa yhteistyötä saaden käyttöön koiran koko vauhtipotentiaalin. Jossa ohjaaja ei näytä tekevän juuri mitään ja koira silti suorittaa rataa varmasti ja optimaalisilla linjoilla.
Se yleisempi laji on tietysti helpompaa, tai ainakin jos siis on ne nopeat jalat. Tässä olen nyt pitkän aikaa ollut niin ulalla omasta harrastamisesta, että olen suosiolla valinnut helpomman vaihtoehdon. Siis kouluttamiseeni. Oma tekeminenhän on jo vuosia ollut sillä tasolla, ettei tarvi paljon miettiä miten jonkun kohdan ohjaa, kaikki keskittyminen menee siihen, että edes pääsee radalle. Sitten jos pääsee niin tekee mitä ylipäänsä pystyy, sen kummemmin koulukuntaeroja miettimättä.
Sinnin kanssa vaan on nyt pakko todeta, että helpompaa vaihtoehtoa ei ole. Sinne radalle päästyäkään ei voi hellittää vaan sujuvaa rataa saa vain oikein tekemällä. Kiusan kanssa sentään jotain pystyi sillä typerämmälläkin tyylillä tekemään. Eihän sekään hienoa ollut, mutta ei päästy koskaan niin pitkälle, että sitä olisi alettu työstämään.
Onneksi Sinnin kanssa se on nyt pakko tehdä. Pakko opiskella yhteistyö ihan pienistä palikoista alkaen. Että me molemmat tiedetään mitä mikäkin käsky ja ohjaus tarkoittaa. Ja voidaan kanssa luottaa niihin ja käyttää niitä tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti. Sinniä ei koskaan tulla viemään hypylle niin, että juostaan kilpaa hypylle jotta se ensinnäkin varmasti hyppää sen ja sitten karjutaan jotta se kääntyisi. Kun Sinnille kerrotaan mikä hyppy on seuraava, se menee itse suorittamaan sen ja minä voin jo jatkaa seuraavaan kuvioon tietäen, että Sinni tekee hypyn ja tulee parasta mahdollista tietä kohti jatkoa.
Jos Sinniä yrittäisi ohjata tolla yleisemmällä tavalla, se olisi jo puolessa välissä matkaa jaloissa huutamassa eikä siitä irtoaisi sille hypylle kuin totaalisen pysähtymisen ja rauhottamisen kautta. Eikä kyse ole siitä, että pitäisi juosta vaan nopeampaa ja olla ennen Sinniä hypyllä. En usko, että edes löytyy sellaista ihmistä, joka Sinnin voittaa juoksukilpailussa ja vaikka voittaakin, on juoksukilpailu saanut Sinnin jo ihan vääriin tiloihin ottaakseen vastaan mitään hyppykäskyä. Se jäisi sitten siihen hypylle huutamaan...
Vielä en tiedä miten tästä jatkuu, en esimerkiksi yhtään tiedä miten jossain kolmosten ääliövaikeilla radoilla selvitään. Mutta eiköhän se selviä kun tästä yhdessä kehitytään. En osaa eritellä tätä valaistumistani nyt paremmin vaikka tarkoitus oli se tässä kertoa. Onneksi varmaa on se, että pysyn pakostakin oikealla tiellä niin kauan kun Sinnin kanssa saan tehdä. Siitä tulee olemaan valtava hyöty Hopun kanssa ja ehkä joskus vielä Kiusankin. Toivottavasti Sinni säilyy terveenä pitkään ja pääsee näyttämään koko tälle nenästävetokansalle mitä on oikea agility.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti