Eheyttävät teekutsut

Kauan ennen auringonnousua meikäjengi pakkautui autoon ja suuntasi Lahteen. Oli äärettömän tärkeä putkirempan ennakkokatselmus.  Tämä tarkoitti, että hengasin vuokralaisen kanssa tunnin odottamassa remppamiehiä ja loppujenlopuksi kävin vain pihalla vilkaisemassa laattoja ja sanomassa, että otan ne oletuslaatat.. Tulipahan herättyä ajoissa.

Jännittävän aamun jälkeen kävin näyttämässä koirille missä ennenvanhaan ulkoiltiin, kierrettiin Lanupuisto ja ihan tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Olihan meitä silloinkin kolme, värit ja viisaus on nyt vaan toisinpäin, ikäero onneksi aika ennallaan. Ihan yhtä fiksusti käyttäytyivät kaupungin vilinässä ja rallasivat tiiviissä puistossa.

Alkulämmittely oli nyt hoidettu niin voitiin suoraan ajaa Pawin treeneihin naapuriin. Tai ei ihan suoraan. Siellä ohjelmassa oli pimputtelua. Kiihdyttävä halliympäristö vaan oli aika haastava ja tyhmästi yritin alkuun tehdä lähtöjä vaativia harjotuksia. Eihän siitä mitään tullut, eikä sen myötä koko harjoituksesta.

Pimputtelun perusteisiin päästiin sitten kunnolla siivekkeenkierroilla. Siis vain yksi siiveke ja etäisyyden kasvatusta. Alkoi aika hyvin, mutta sitten kasvoi nälkä ja aloin vaatimaan aika suuria. Tai varsinaisesti ongelmat tulivat siitä, että yksi siiveke on liian vaikea hahmottaa. Sinni kiersi sen aina samoinpäin vaikka lähetin eri puolilta. Ja sitten siinä alkoi hämärtymään koko juttu.

Lisäksi tässä alkoi jo hämärtymään tämä tuorein ajattelusuuntaus. Koko ajan olin yrittänyt hyvällä, ei painetta, ei saa hermostua vaikka ei tottele, uusiksi vaan käskyä, namilla vaikka auttaen. Oli ollut aika tehotonta, olisi siinä alussa oikeasti voinut edes vähän yrittää jäädä, onhan sitä jääty ennenkin vähintään yhtä vaikeissa paikoissa. Nyt ei siis toivoakaan lähtöön rauhottumisesta, ei vaikka kuinka kauan rauhassa ja namilla jankkasin. Siivekkeenkiertovaiheessa tulin siihen pisteeseen, että nyt pitäisi jo onnistua, ei voi enää käyttää alkuinnostusta tekosyynä. Mutta kun ei vaan onnistunut niin oli otettava keppi käyttöön. Napakasti ajoitettu jalkaliike ja johan palasi roti. Nyt jäi tosi nätisti odottamaan kun käskettiin ja muutenkin palasi tolkku.

En ihmettele miksi aina palaan tähän ajatukseen, että kyllä Sinnin kanssa tarvitaan myös "pakotteita", pelkkä positiivinen vahvistaminen ei kertakaikkiaan riitä. Tietysti siinä voi joskus mennä ylikin ja se tasapaino on todella vaikea laji. Ei se varsinaisesti mene liian pitkälle, vaan ennemmin hieman liian tylpät pakotteet menettää merkityksensä ja sitten sitä hakkaa päätä seinään. Ajoitus, vahvuus ja ylipäänsä se tapa antaa pakote olisi oltava tarkasti kohdallaan. Muuten sitä vaan ihan turhaan paineistaa koiraa ja koira paineistaa ohjaajaa...

Siinäpä se onkin sitten se meidän ongelma. Pakotteita tarvitaan ja minä en sitä lajia vielä hallitse. Lisäksi tietysti ongelmia on tuonut oikeiden periaatteiden löytäminen tähän meidän agilityyn. Että millä konstilla mitäkin pitää opettaa, jotta tulos on oikeasti haluttu. Aika paljon tässä on jo tutkittu ja tuloksia saatu, mutta vielä ollaan pahasti puolitiessä. Uskon, että pimputus kyllä tuo vastauksen taas yhteen ongelmaan. Pitäisi sitten vaan pitää vielä kiinni niistä kaikista jo opituistakin.

Juupajoki. Paljon ajatuksia sai taas liikkeelle pienet treenit. Niitä ajatuksia ei ihan hetkessä käyty läpi vaan vaadittiin yhdet teekutsut. Monta kuppia teetä ja vähän teeleipääkin kului, mutta kyllä sieltä alkoi toivo ja tolkku tekemiseen taas pilkahtaa. Me keskitytään meidän osaamiseen ja tekemiseen nyt. Tehdään mahdollisimman simppelisti, vaatien ja onnistuen. Mitä helpommalta se näyttää, sen mukavampaa se on.

Ennen teekutsuja käytiin koko konkkaronkka lenkillä. Pöppendaali pääsi mukaan todella vaihtelevamaastoiselle retkelle ja oli ihan kotonaan. Ei vaivannut isot miehet eikä mikään muukaan. Pari kertaa tuli pahasti eteeni ja jäi kipeästi alle, mutta sama meno vaan jatkui. Ehkä se pikkuhiljaa silti ymmärtää ettei ihmisen eteen vaan kannata jäädä tai sattuu.

Teekutsuilla pieni draamakuningatar piti esityksen taas. Kirva pyysi neitiä väistämään ja joutui hienoisesti näyttämään hammasta. Siitäpäs poru syntyi. Palohälyttimen lailla kirkuva pentu hiljeni heti syliin, eikä muutenkaan vaikuttanut jälkeenpäin mitenkään järkyttyneeltä. Mielenkiintoinen kohtaus, kyllähän se kertoo, ettei ihan luota isompaan koiraan, mutta miksi reagoi noin voimakkaasti vaikka muuten käyttäytyy niin fiksusti muiden koirien kanssa? En mitenkään huolissani tästä ole, kyllä tuo varmaan iän myötä unohtuu.

Kotimatkalla ynnäsin kovasti päivän antia ja tuumin, että on mulla kuitenkin ihanat koirat. Hoppulista olen ihan kamalan kiitollinen, hän on vallan täydellinen pakkaus. Vain muutama miinus: 1. Karvaa lähtee ihan jumalattomasti!! Todella toivon, että tämä ei ole pysyvä ja jatkuva ominaisuus. 2. Tuo täyspäisyys tuo joskus vähän liian kipeästi esiin Sinnin puutteet...

Sinni taas, kamalan rakas ja ehdottoman tärkeä, mutta vielä en osaa olla kiitollinen. Sinni on todellinen koulu omaan itseeni, tuon tyypin kanssa saa tosissaan katsoa peiliin kerran jos toisenkin ja kyllä se vaan opettaa paljon. Se on todella rankkaa ja tuntuu välillä ylivoimaiselta, mutta sen verran tajuan aina, että Sinnin vikaa ei ole yhtään mikään.

Luulen, että kun tämä koulu alkaa olla loppusuoralla alkaa kiitollisuus nousta, ja se tulee kyllä nousemaan todella korkealle. Tästä koulusta valmistuu tasapainoisia, onnellisia ihmisiä, jotka hallitsevat hermonsa ja rauhallisen itsevarmasti selvittävät tilanteen kuin tilanteen. He tietävät mitä haluavat, pystyvät antamaan kaikkensa sen eteen ja seisovat vakaasti arvojensa takana. Varmaan vielä muutakin, mutta ainakin nämä. Aika paljon siis, eipä niitä kovin helpolla kuulukaan saavuttaa.

Mielessä pyörii vielä paljon muutakin, mutta joskohan tämä tältä erää riittää. Blogi on tältä päivältä täyttänyt tehtävänsä, asiat on saatu ulos ja muistiin. Nyt laitan aivot lepoon.