maanantai 31. lokakuuta 2011

Sinnin kunto-ohjelma

Tämä vaatii nyt ihan oman postauksensa. Sinnin pitäminen kunnossa kun vaatii ihan oman paneutumisensa. Olin kyllä paneutunut siihen jo pitkään ja se alkoi olla aika rutiininomaista, mutta sitten tuli Hoppu ja rutiinit hajosi. Ne rutiinit perustui lähinnä fiilikseen ja päivän kunnon tarkkailuun, ei mitään kovin tarkkaa ohjelmaa. Nyt se ei enää silti toimi, koska päivän aktiviteeteissa on otettava huomioon muitakin tarpeita kuin vain Sinnin kropan tila.

Joten ryhdytään järjestelmälliseksi, epäjärjestelmälliselle ihmiselle se tarkoittaa sitä ainoaa järjestelmää minkä osaa: listoja!

Törpön viikkoon

-pitää sisältyä ravia vähintään 2 kertaa, kahtena ravipäivänä ei mitään repivää vaan ovat ikäänkuin lepopäiviä, jos ravia on yli tuon kahden niin silloin saa tehdä mitä lystää, kunhan se kaksi päivää on sitä leporavia

-pitää sisältyä hyppytekniikkaa tasan 2 kertaa, jotka sisältää kolme harjotusta kuudella toistolla,
1. perussarja
2. alastulo tai setpoint tai korkeus tai etäisyys
3. korkeus tai etäisyys tai kaarre tai pitkä sarja
niiden kanssa saa tehdä yksittäisiä estetreenejä ja järkevää pimputusta, ei siis mitään päätöntä repimistä vaan hallittua ja maltillista (sepä helppoa Sinnin kanssa)

-muut kun leporavipäivät saa lenkkeillä normaalisti ja myös agilityä tehdä miten hyvältä tuntuu kunhan hyppytekniikat tulee hoidettua

Periaatteessa tuntuu, että joka toinen päivä olisi parempi olla leikkimättä. En vaan tiedä miten tämän toteuttaisin, joten ehkä nyt on parempi antaa mennä vaan ja luottaa ravin ja hyppytekniikan parantavaan vaikutukseen.

Sinni on nyt kuitenkin ihan kunnossa, pystyy ja jaksaa liikkua ihan hyvin oikeinpäin. Mutta niitä perusongelmia ei mikään superkuntokaan poista. Jos selkä jännittyy niin kintereet suoristuu ja silloin on vaarassa taas kaikki nivelet. Selkä siis vaan pitää saada pysymään oikeinpäin. Selkää ja sen kautta oikeaa liikkumista pitää koko ajan pitää silmällä ja vahvistaa. Ei saa väsyttää liikaa ja varsinkaan päästää silloin riehumaan, mutta silti pitää liikkua paljon ja monipuolisesti, että vahvistuu.

Nuo kintereet on mukana toki silloinkin, kun selkä on oikeinpäin ja aina on riski, että käy niin kuin vuosi sitten. Ei silloin ollut mitenkään erityisen väsy vaan tuhatta ja sataa leikkien kaahatessa saattaa kinner mennä vahingossa väärinpäin. Näitä en kuitenkaan ala varomaan, jos kroppa näyttää hyvältä niin saa tehdä ihan mitä haluaa. Yritän pitää selän kunnossa ja antaa Sinnin nauttia elämästä, vauhdista ja kavereista. Turhahan sitä on jumpata kroppaa jos siitä ei sitten saa nauttia.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Välähdys!!

Sunnuntai ei ollut siivouspäivä vaan vielä parempaa: kauneuspäivä! Ikivanha harjapussukka esiin ja hommiin. Kun olin asetellut kylppäriin hyvän trimmaamon niin Sinni jo tiesi ettei halua tulla sinne. Niinpä otin käsittelyyn ensin ennakkoluulottoman Hoppulin. Häntä vaan harjattiin yrittäen saalistaa irtokarvoja. Kyllä niitä vähän irtosi ja kokemus oli uhrillekin ihan positiivinen. Eihän tommosen takuttoman karvan harjaaminen mitenkään inhaa ole.

Sitten Sinni. Häntä en harjannut ollenkaan vaan suoraan saksilla kimppuun! Aika suurpiirteisesti ryhdyin hommiin, mutta parin minuutin päästä olin jo yllättynyt. Ei se niin pahalta näyttänytkään, vaikka itse sanonkin. Lähdettiin ulos puistelemaan karvat pois ja viimeistelemään homma. Vielä ulkonakin ihmettelin näkyä, se on ihan oikeesti melko siisti ja ihan pumin näköinen. Aika tasasta jälkeä tuli avaamattomaan turkkiin. Kai sitä vaan on jotain taitoa jäänyt kahdeksasta vuodesta puudelin kanssa. Harmi vaan kun pumin pää trimmataan vähän erilailla kuin villakoiralla.. Siinä kohtaa kaipaisi  suuntaviivoja. Mutta aika lähelle tuo on nytkin.

Kauneudenhoidon jälkeen lähdettiin Ojankoon. Sinni ei tänään vielä fyssarin jäljiltä päässyt treeneihin vaan tehtiin hyppytekniikkaa. Perussarjaa 15 cm rimoilla 6 kertaa. Jotenkin ei näyttänyt ihan rennolta, ihan kuin ei olisi mahtunut väleihin. Ensimmäinen ajatus oli nostaa rimoja tai pidentää väliä, mutta se olisi huijaamista, noilla se on ennenkin mennyt ihan hienosti, ehkä vaan oli liikaa virtaa. Tehtiin vielä 3x alastulotreeni= okseri 5jalkaa pysty. Ihan samalta näytti. Ei siis mitenkään älyttömän huono, mutta jotain mätää.

Loppulenkille otin Hopun mukaan kun tuumin, että sen täytyy päästä kuitenki johonkin ennen treenejä. VIRHE. Jos on tarkotus tehdä rento ravilenkki, niin älä ota autossa odottanutta pentua mukaan. Varsinkin kun itse ravilenkkeilijä on myös pikkusen täynnä virtaa. Aikani komennettuani ja tuskailtuani totesin, että helpoimmalla pääsee kun pitää Hopun kiinni ja komentaa Sinniä pysymään edellä. Ei se silti häävi lenkki ollut...

Täytyy tosiaan vähän päivittää näitä Sinnin jumppaussysteemejä taas. Tuumasin, että viikossa pitää kaksi kertaa olla hyppytekniikkaa ja kaksi ravia. Hyppytekniikan ohella voi tehdä muitakin yksittäisiä esteitä, mutta ei rataa. Ravipäivinä saa tehdä hyppytekniikkaa, mutta ei muuta. Rataa/pimputusta saa tehdä kahtena päivänä plus treeneissä. Mullahan loppuu päivät kesken!

Alkulenkin ennen treenejä pitää olla aina rento, eli ei Hoppua jos ei voi olla leikkimättä. Muutenkin lenkillä pitää olla vähän lämmennyt ennen kun leikki alkaa. Ainakin kaksi päivää viikossa on ilman Hopun ulkoleikkiseuraa. Joten siis Hopulla kahtenä päivänä yksityislenkki. Mitenkähän pysyn itsekään selvillä näistä...

Hopun treeneissä taas tasapainoiltiin. Sitten tehtiin kontakteja. Vielä ei ole tehty pohjia joten vähän suurpiirteistähän tuo oli, mutta ei siitä mitään haittaa ole. Lopuksi tehtiin keppejä. Tein nyt dramaattisen päätöksen opettaa ne kujalla. Perustelut: Metodeissa en usko fiksulla koiralla olevan eroa, ihan yhtä hyvät kepit tulee molemmilla. Pentu ei vielä pitkään aikaan saa alkaa varsinaisesti pujottelemaan, joten 2by2 on turhan tehokas toistaiseksi. Kujalla sen sijaan voidaan tehdä kulmia jo nyt. Ja kun sitä kujaa joka tapauksessa joka viikko treeneissä tehdään, niin siinäpä sitä pikkuhiljaa opiskellaan. Lisäksi saan nyt noi kepit pois autosta!

Treenien jälkeen Hopulla oli leikkituokio puolisiskonsa kanssa. Sisko oli reipastunut viime viikosta, mutta Hoppu oli vähän ilkeä siskopuoli eikä leikki oikein lähtenyt. Hoppua ei kiinnostanut, ja sitten jos kiinnosti niin asettui vain toisen päälle ja myöhemmin jo komensikin rähisten, aikamoista käytöstä!

Totesin sitten, että täytyy ottaa äiskä ja lähteä purkamaan neidin leikkitarvetta kun ei nyt leikit muuten onnistu. Sinnin kanssa ei saa ja Mistyn kanssa ei halunnut. Kiusan kanssa ei kyllä myöskään onnannut, äiskä ei viitsi leikkiä kun tietää runnovansa lapsen heti jos kunnolla vauhtiin pääsee. Hoppu silti hepuloitsi onnellisena äitin ympärillä ja ehkä siinä jotain patoumia purettiin.

Lenkin jälkeen tuumasin, että kai tämä lämmittely täytyy nyt Kiusan kanssa hyödyntää. Niinpä me mentiin tekemään vähän agilityä. Ja niin me tehtiin, oikeeta Agilityä. Kiusa oli ihana! Irtosi ja teki täysillä ja täydellisesti!! Ei purrut mua yhtään, piti jalat maassa niissä tilanteissa missä ennen puri. Kontaktit oli täydellisiä, oi ja voi. Lopussa tehtiin yksi lähtökin, ensin oli ihan kuin ei taas yhtään ymmärtäisi, lähti samantien mukaan. Mutta enempiä miettimättä nappasin kraivelista ja johan jäi hienosti.

Mutta kyllä olikin sitten hienoa! Kiusalla on kaikki taidot ja edellytykset uskomattoman upeaan agilityyn, ne on kaikki nyt heti käytettävissä, ei tarvi kun vaan alkaa tekemään. Kieltämättä alkoi kutkuttaa, pakko päästä Kiukkulin kanssa puuhaamaan taas. Hän on vaan niin hieno ja ihana, ihan mieletön otus kaikin puolin.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Aina vaan seesteisempää

Eilen oli Sinnillä fyssari, eka kerta Hopun aikana. Ei se Hopun seuran vaikutus tosin mikään merkittävä tässä suhteessa ole, ainakaan vielä kun eivät kovin paljon ole päässeet ulkona kaahaamaan. Jotain merkittävää tässä silti on ollut, koska katkarapuna sinne mentiin. MM-reissun jälkeen ei ole ollut kovin hyvää fysiikan huolto ja sen näki. Ei tehnyt hyvää ensin maata viikkoa, sitten kippurassa pissailla viikko ja siitä suoraan tehdä agilityä viikko.

Katkarapu alkoi kyllä aukeamaan kun käsiteltiin. Sinni on liikuttava kun keskittyy joihinkin venytyksiin painaen silmät tiukasti kiinni. Muutenkin on tosi yhteistyöhaluinen vaikka nytkin oli varmasti aika rankkaa. Rentoutuu kyllä ja yrittää kaikkensa, mutta ei se kippuraan vedetty ranka pelkällä tahdonvoimalla oikene. Käsittelyn jälkeen oli kuitenkin taas suora selkä, pää taipui ylöspäin ja kintereetkin toimi oikeinpäin. Nyt vaan palataan ruotuun muutenkin tämän kehonhuollon kanssa.

Eilinen meni siis kokonaan lepäillessä, myös Hopun osalta. Hopulle annoin vapaapäivän ihan vaan, koska onhan niitäkin opittava pitämään :)

Tänään oli ihanan kaunis syyspäivä. Hyödynnettiin se Sinnin kanssa pyörälenkillä, aika hitaasti mentiin ja toivottavasti ei tullut nyt liian rankkaa eilisen päälle. Selkä ainakin näytti ihan hyvältä ja ravi oli rentoa.

Tuota selkää alkaa vaan olla vaikea hahmottaa kun karva on aika pitkää. Mitähän sille tekisi... Turkki on niin höttöinen ja ohut, että en haluaisi talvea vasten sitä kovin paljon ottaa pois. Pitäisi siis vaan siistiä päältä ja se ei ihan helppoa oo, se vaatii taitoa ja auki kampaamisen. Enkä halua sitä kammata kun ohenee sitten entisestään, ainakin mun kampaustaidoilla. Kohta varmaan saan päähänpistoksen ja alan vaan saksimaan ja sen tietää mitä siitä tulee...

Karvaongelmansa kullakin. Hopulla ei ole näitä trimmiongelmia tulossa, mutta tätä karvaa alkaa olla joka paikassa. Sitä pöllähtää sohvasta kun istuu, tuntuu olevan ruuassa koko ajan, puhumattakaan sängystä. Sänkyynhän pitää pikku lapsi nostaa illalla hengaamaan niin ollaan koko perhe katsomassa telkkaria...

Hopun kanssa käytiin Sinnin jälkeen kahestaan ulkona. Olipa kivaa! Mentiin tuolla "ihmisten ilmoilla" ja oikein kivassa balanssissa oli ympäristöstä välittäminen ja mun seuraaminen. Löydettiin uudestaan kiva puisto, jossa pääsi hienosti treenaamaan puunkiertoja. Puisto on siis kyllä vanha tuttu, mutta Sinnin kanssa siellä ei paljon mitään voi tehdä. Yritettiin kyllä, mutta kun Sinni ei ole kovin hiljainen työskentelijä niin totesin hyvin äkkiä, että ei taida olla sovelias paikka meille. Hoppu sen sijaan oli oikein sovelias pieni kiertelijä. Saatiin ihan yleisöä ja kehuja, onhan se omastakin mielestä ihanan ilahduttavaa katsella noin iloista ja tottelevaista lasta!

Puunkiertelyn, muuten vaan kaahailun ja keppileikkien lisäksi käytiin vielä rannassa. Siinä on Hopun taivas: Hiekkaa ja vettä! Voi jee sitä kaahailua, kaivamista, lutraamista ja suurta riemua! Tosi tyhmää kun tulee talvi tähän väliin, olisi niin kiva päästä näkemään miten uiminen lähtisi sujumaan. Kyllä tuo vesirakkaus varmasti säilyy talven yli, mutta silti, mä haluun jo!

Hopun luoksetulot olivat muuten ihan mainioita. Kyllä se ihan tarpeeksi nopeasti ja houkutuksia välttäen reagoi. Tuli ihan vierestä juosseen lenkkeilijän perästä samantien, samoin palloa potkivien lasten luota. Oikein hyvä, olen tyytyväinen. Tämän lenkin ainoa miinus oli, ettei tuonut keppiä mulle kovin hyvin takasin, mutta ehkä sekin tästä vielä.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Takaaleikkaus!

Hohhoh, pimputus jatkui tänään pallon kanssa. Kentällä oli kivasti symmetrinen hyppy-putkikuvio ja huiskin siinä sitä sun tätä. Rinnakkaiset hypyt ei tosiaan vaadi mitään takaa-käskyä. Hyppää takaisinpäin varsin sujuvasti vaikka menisin jo tekemään valssia. Kunhan taas ylipäänsä keskittyy.

Yksittäisellä hypyllä aloin tekemään jotain takaaleikkauksen tyyppistä. En miettinyt etukäteen joten kovin loogista ei ollut. Tai siis eka suunta taisi mennä sattumalta ihan järkevästi: lähetin hypylle, käännyin ja heitin pallon uuteen suuntaan. Aika nopeasti alkoi kääntymään mun käännöksen mukana ja pystyin palkkaamaan vasta kun tuli hypyltä oikeaan suuntaan alas.

Toiseen suuntaan jostain syystä unohdin pallon ja palkkasin vaan namilla käteen. Ei tietenkään kääntynyt kertaakaan oikein ja pian ei irronnut sinne hypylle ollenkaan kun ei palkkaa herunut. Sitten muistin pallon, mutta tässä vaiheessa oltiin tietysti jo menty niin paljon takapakkia, että ei niin kovin sujuvia leikkauksia saatu enää aikaiseksi.

Pidettiin taukoa ja tehtiin vielä loppuun vähän pidempi pätkä joka loppui siihen helpomman suunnan leikkaukseen. Se meni ihan superhienosti, irtosi jopa leikkauksen jälkeen olleelle hypylle. Toiseen suuntaan ei jostain syystä onnistunut edes leikkausta edeltävä kuvio. Hinkkasin sitä jonkun aikaa ja ongelma oli se, ettei Sinni taas halunnut hypätä. Tai en tiedä mikä se juttu on kun hypyt ei vedä eikä yhtään kiinnosta mitä yritän kertoa. Sain sen kyllä tekemään oikein kun tarpeeksi lujaa huusin hyppy-käskyä, ohjaus oli siis koko ajan ihan sama, mutta äänen voimakkuus oli ratkaiseva. Ei ole kovin kivaa sellanen joten tän päivän agi oli tässä.

Oli kuitenkin varsin mullistava treeni kun saatiin jotain makua takanaleikkauksesta. Se on ollut ihan mahdoton tehtävä kun ei ole ollenkaan löytynyt sitä keinoa millä opettaa sen, siis oikeasti. Näennäistä osaamista ja "vahinkoja" on kyllä sattunut.

Hopun kanssa tein siivekkeenkiertoja. Oli ihan huisi lapsinero. Teki lujaa ja varmasti vaikka lähetin yli metrin päästä. Tekee töitä ihanan hiljaa ja keskittyen upeasti. Lopuksi leikittiin. Pitää käydä kentällä leikkimässä enemmän tai oikeastaan pitää leikkiä ylipäänsä enemmän seisoen. Jos istun niin tuo aina lelun heti takaisin revittäväksi, seisoessa rallaa iloisena ympäriinsä, eikä tule mieleenkään tarjota lelua takaisin.

Loppulenkin jälkeen oli treenien veto. Ryhmäläiset mahto olla ihmeissään kun kolmen viikon tauon jälkeen kouluttajalla on ihan uudet ajatukset. Vaikka oikeastaan nyt mulla oli vaan puhtia kertoa mitä mieltä oikeesti oon. Pitkään aikaan ei oo vaan kiinnostanu. Tämän viimeisen kriisin satoa on nyt se, etten enää ymmärrä miksi kukaan jaksaa harrastaa sitä lajia, jossa olet sitä parempi, mitä agressiivisemmin, lujemmin ja fyysisesti vaikeammin suoritat. Siinä lajissa koiran kanssa ei tehdä yhteistyötä saati luoteta sille opetettuihin taitoihin vaan koiran on vaan pakko seurata nenästä vietynä. Siinä lajissa nopein on se koirakko, jossa ohjaaja on nopein juoksija. Ei se, jossa taitava koira ja ohjaaja tekevät henkeäsalpaavaa yhteistyötä saaden käyttöön koiran koko vauhtipotentiaalin. Jossa ohjaaja ei näytä tekevän juuri mitään ja koira silti suorittaa rataa varmasti ja optimaalisilla linjoilla.

Se yleisempi laji on tietysti helpompaa, tai ainakin jos siis on ne nopeat jalat. Tässä olen nyt pitkän aikaa ollut niin ulalla omasta harrastamisesta, että olen suosiolla valinnut helpomman vaihtoehdon. Siis kouluttamiseeni. Oma tekeminenhän on jo vuosia ollut sillä tasolla, ettei tarvi paljon miettiä miten jonkun kohdan ohjaa, kaikki keskittyminen menee siihen, että edes pääsee radalle.  Sitten jos pääsee niin tekee mitä ylipäänsä pystyy, sen kummemmin koulukuntaeroja miettimättä.

Sinnin kanssa vaan on nyt pakko todeta, että helpompaa vaihtoehtoa ei ole. Sinne radalle päästyäkään ei voi hellittää vaan sujuvaa rataa saa vain oikein tekemällä. Kiusan kanssa sentään jotain pystyi sillä typerämmälläkin tyylillä tekemään. Eihän sekään hienoa ollut, mutta ei päästy koskaan niin pitkälle, että sitä olisi alettu työstämään.

Onneksi Sinnin kanssa se on nyt pakko tehdä. Pakko opiskella yhteistyö ihan pienistä palikoista alkaen. Että me molemmat tiedetään mitä mikäkin käsky ja ohjaus tarkoittaa. Ja voidaan kanssa luottaa niihin ja käyttää niitä tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti. Sinniä ei koskaan tulla viemään hypylle niin, että juostaan kilpaa hypylle jotta se ensinnäkin varmasti hyppää sen ja sitten karjutaan jotta se kääntyisi. Kun Sinnille kerrotaan mikä hyppy on seuraava, se menee itse suorittamaan sen ja minä voin jo jatkaa seuraavaan kuvioon tietäen, että Sinni tekee hypyn ja tulee parasta mahdollista tietä kohti jatkoa.

Jos Sinniä yrittäisi ohjata tolla yleisemmällä tavalla, se olisi jo puolessa välissä matkaa jaloissa huutamassa eikä siitä irtoaisi sille hypylle kuin totaalisen pysähtymisen ja rauhottamisen kautta. Eikä kyse ole siitä, että pitäisi juosta vaan nopeampaa ja olla ennen Sinniä hypyllä. En usko, että edes löytyy sellaista ihmistä, joka Sinnin voittaa juoksukilpailussa ja vaikka voittaakin, on juoksukilpailu saanut Sinnin jo ihan vääriin tiloihin ottaakseen vastaan mitään hyppykäskyä. Se jäisi sitten siihen hypylle huutamaan...

Vielä en tiedä miten tästä jatkuu, en esimerkiksi yhtään tiedä miten jossain kolmosten ääliövaikeilla radoilla selvitään. Mutta eiköhän se selviä kun tästä yhdessä kehitytään. En osaa eritellä tätä valaistumistani nyt paremmin vaikka tarkoitus oli se tässä kertoa. Onneksi varmaa on se, että pysyn pakostakin oikealla tiellä niin kauan kun Sinnin kanssa saan tehdä. Siitä tulee olemaan valtava hyöty Hopun kanssa ja ehkä joskus vielä Kiusankin. Toivottavasti Sinni säilyy terveenä pitkään ja pääsee näyttämään koko tälle nenästävetokansalle mitä on oikea agility.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Finnimahainen teini

Aamulla tokkurassa paijasin Hopun mahaa ja törmäsin ylisuureen nisään. Äkkiä siinä havahduin ja huomasin katselevani vuosisadan finniä, mahassa, koiranpennulla. Yököttävää. Suloinen, pehmeä, viaton vauvamasu on nyt turmeltunut, lopullisesti taaksejäänyt. Yäk. Hälytin tietysti kasvattajankin kauhistelemaan kohtaloamme. Ilmeisesti kuvailu mätäpaiseesta oli jotenkin valmistanut väärin ja en saanut täyttä tukea järkytykselleni, enemmänkin melkein vähättelyä. "Ihan normaalia hormonitoimintaa, vähän niin kun murrosikä."

Hoppu hoiti itse finninsä, hiekkakylpy ja -kuorinta tehoaa mihin vaan näppylään. Ennen Hopun kauneudenhoitotukiota oltiin me Sinnin kanssa taas pimputeltu menemään. Ihan ok sessiot oli, pääsin myös ihan sanallisestikin vääntämään aiheesta. Tämän päivän saldo ajatustyön osalta oli eilistä jatkavaa:

Näkyvät palkat vie huomion pois opittavasta, palkan pitää tulla esiin vasta kun tehtävä on tehty oikein. Olen pitänyt palkan suuntaa aina tärkeänä, mutta nyt en ole ihan varma tekeekö se tässä mitään eroa. Tänään palkka tuli aina kädestä, mutta olisiko tehtävän suuntaan heitettävä jotenkin parempi? Ainakin se olisi nopeammin perillä. 

Tehtävän aloitus on haasteellinen kun tyypillä kiehuu jo ennen kun mitään edes tehdään. Ei voi siis kuvitella hyödyntävänsä mitään minimaalistakaan keskittymisen hetkeä ja laajentavansa sitä pikkuhiljaa, kun mitään sellaista hetkeä ei ole. On vain se hetki, kun Sinni on tehnyt juuri tehtävän ja tulossa palkalle, silloin se on hiljaa ja keskittynyt ja kykeneväinen vastaanottamaan ohjausta. Ilmeisesti kaikki treeni pitää tehdä jonkun edellisen kautta.. Eli ekana joku täydellisen selvä este, jonne ei voi olla löytämättä vaikka kuinka huutaisi mulle kykenemättömänä kuuntelemaan yhtään mitään ohjausta.

Kai se on niin, että meidän agilityn kauheus kiteytyy siihen hetkeen kun ollaan ihan kohta tekemässä jotain. Sinnillä keittää ja siihen ei saa mitään tolkkua. Koska sitä hetkeä ei voi mitenkään parantaa niin parempi vaan kiertää se ja toivoa sen paranevan jotenkin itsestään uusien toimintamallien myötä. Sitä Hetkeä ei siis voi parantaa, koska sen olemassaolo johtuu Sinnin hermoista, jotka ei vaan itsenäisesti kykene patoamaan agilityyn liittyviä kierroksia. Pystyyhän se tiukan hallinnan alla siihen, mutta tuossa Hetkessä on kyse nimenomaan "vapaasta" olemisesta.

Joo ja semmosen hauskan huomion tein, että Sinnille "Takaa" tarkoittaa: tee edessäsi oleva este takaisinpäin. Ei niin kuin minä ajattelen: tee edessäsi oleva este ohjaajaan päin. Niinpä rinnakkain olevilla hypyillä Sinni tekee välistävedon takaa-käskyllä, hänen logiikalla se olisi vain normaali hyppy. Käyhän tietysti tämäkin tulkinta, kunhan nyt vaan kumpikin käyttää samaa tulkintaa.

Oli miten oli, pimputtelun lopussa tehtiin tosi hieno kolmen hypyn kuvio, jossa Sinni irtosi ja minä olin lähes paikoillaan. En malta odottaa, että pääsen huomenna jatkamaan :)

Ahkeran Sinni-agilityn jälkeen kauhisteltiin teinin finniä. Ja kohta sitä kun se oli puhjennut Hopun riekuttua Tuikelin kanssa Hiekkakasoissa. Otin sitten Kiusan ja Sinnin ja lähdettiin lenkille, lapset jäi jatkamaan leikkejään.

Oli kiva lenkki. On noiden kanssa vaan ihanaa. Tajusin loppulenkistä, että kukaan ei ole haukkunut varmaan koko lenkillä. Vaikka oli kyllä nähty kaikenlaista kulkijaa koirista päiväkotiryhmään. Ei Sinnin tarvi kun Kiusa on mukana. Voi kunpa Hoppu tulevaisuudessa toisi saman tuen Sinnille. Tein taas vuorotellen kutsuja paikkamakuusta ja olivat oikein päteviä molemmat. Edellisellä kerralla Sinni oli vielä vähän huonompi.

Kotiin tultiin Ikean kautta. Täten olen virallisesti ottanut sen linjan, että sisäsiisteys tulee kun tulee, minä en siitä stressaa. Nyt meillä on papereiden alla tosi hyvä muovi joten antaa tulla pissaa vaan :)

Paitsi että sen hankalan muovin ja ostoskassin kanssa kotiin raahautuessa olisi silti voinut pissattaa koirat. Nyt Hoppu pissasi rapun oven sisäpuolelle kuraralliin.. Tyhmä tyhmä minä.

Iltasella Hoppu pääsi vielä Rexin ja Fridan kanssa pikkulenkille. Meidän teini oli niin fiksu ja mukava lenkkikaveri kun ikätoveri Rex oli ihan hullu. Tosin Rex ei ollutkaan ollut päivällä ihan yhtä aktiivinen...

tiistai 25. lokakuuta 2011

Eheyttävät teekutsut

Kauan ennen auringonnousua meikäjengi pakkautui autoon ja suuntasi Lahteen. Oli äärettömän tärkeä putkirempan ennakkokatselmus.  Tämä tarkoitti, että hengasin vuokralaisen kanssa tunnin odottamassa remppamiehiä ja loppujenlopuksi kävin vain pihalla vilkaisemassa laattoja ja sanomassa, että otan ne oletuslaatat.. Tulipahan herättyä ajoissa.

Jännittävän aamun jälkeen kävin näyttämässä koirille missä ennenvanhaan ulkoiltiin, kierrettiin Lanupuisto ja ihan tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Olihan meitä silloinkin kolme, värit ja viisaus on nyt vaan toisinpäin, ikäero onneksi aika ennallaan. Ihan yhtä fiksusti käyttäytyivät kaupungin vilinässä ja rallasivat tiiviissä puistossa.

Alkulämmittely oli nyt hoidettu niin voitiin suoraan ajaa Pawin treeneihin naapuriin. Tai ei ihan suoraan. Siellä ohjelmassa oli pimputtelua. Kiihdyttävä halliympäristö vaan oli aika haastava ja tyhmästi yritin alkuun tehdä lähtöjä vaativia harjotuksia. Eihän siitä mitään tullut, eikä sen myötä koko harjoituksesta.

Pimputtelun perusteisiin päästiin sitten kunnolla siivekkeenkierroilla. Siis vain yksi siiveke ja etäisyyden kasvatusta. Alkoi aika hyvin, mutta sitten kasvoi nälkä ja aloin vaatimaan aika suuria. Tai varsinaisesti ongelmat tulivat siitä, että yksi siiveke on liian vaikea hahmottaa. Sinni kiersi sen aina samoinpäin vaikka lähetin eri puolilta. Ja sitten siinä alkoi hämärtymään koko juttu.

Lisäksi tässä alkoi jo hämärtymään tämä tuorein ajattelusuuntaus. Koko ajan olin yrittänyt hyvällä, ei painetta, ei saa hermostua vaikka ei tottele, uusiksi vaan käskyä, namilla vaikka auttaen. Oli ollut aika tehotonta, olisi siinä alussa oikeasti voinut edes vähän yrittää jäädä, onhan sitä jääty ennenkin vähintään yhtä vaikeissa paikoissa. Nyt ei siis toivoakaan lähtöön rauhottumisesta, ei vaikka kuinka kauan rauhassa ja namilla jankkasin. Siivekkeenkiertovaiheessa tulin siihen pisteeseen, että nyt pitäisi jo onnistua, ei voi enää käyttää alkuinnostusta tekosyynä. Mutta kun ei vaan onnistunut niin oli otettava keppi käyttöön. Napakasti ajoitettu jalkaliike ja johan palasi roti. Nyt jäi tosi nätisti odottamaan kun käskettiin ja muutenkin palasi tolkku.

En ihmettele miksi aina palaan tähän ajatukseen, että kyllä Sinnin kanssa tarvitaan myös "pakotteita", pelkkä positiivinen vahvistaminen ei kertakaikkiaan riitä. Tietysti siinä voi joskus mennä ylikin ja se tasapaino on todella vaikea laji. Ei se varsinaisesti mene liian pitkälle, vaan ennemmin hieman liian tylpät pakotteet menettää merkityksensä ja sitten sitä hakkaa päätä seinään. Ajoitus, vahvuus ja ylipäänsä se tapa antaa pakote olisi oltava tarkasti kohdallaan. Muuten sitä vaan ihan turhaan paineistaa koiraa ja koira paineistaa ohjaajaa...

Siinäpä se onkin sitten se meidän ongelma. Pakotteita tarvitaan ja minä en sitä lajia vielä hallitse. Lisäksi tietysti ongelmia on tuonut oikeiden periaatteiden löytäminen tähän meidän agilityyn. Että millä konstilla mitäkin pitää opettaa, jotta tulos on oikeasti haluttu. Aika paljon tässä on jo tutkittu ja tuloksia saatu, mutta vielä ollaan pahasti puolitiessä. Uskon, että pimputus kyllä tuo vastauksen taas yhteen ongelmaan. Pitäisi sitten vaan pitää vielä kiinni niistä kaikista jo opituistakin.

Juupajoki. Paljon ajatuksia sai taas liikkeelle pienet treenit. Niitä ajatuksia ei ihan hetkessä käyty läpi vaan vaadittiin yhdet teekutsut. Monta kuppia teetä ja vähän teeleipääkin kului, mutta kyllä sieltä alkoi toivo ja tolkku tekemiseen taas pilkahtaa. Me keskitytään meidän osaamiseen ja tekemiseen nyt. Tehdään mahdollisimman simppelisti, vaatien ja onnistuen. Mitä helpommalta se näyttää, sen mukavampaa se on.

Ennen teekutsuja käytiin koko konkkaronkka lenkillä. Pöppendaali pääsi mukaan todella vaihtelevamaastoiselle retkelle ja oli ihan kotonaan. Ei vaivannut isot miehet eikä mikään muukaan. Pari kertaa tuli pahasti eteeni ja jäi kipeästi alle, mutta sama meno vaan jatkui. Ehkä se pikkuhiljaa silti ymmärtää ettei ihmisen eteen vaan kannata jäädä tai sattuu.

Teekutsuilla pieni draamakuningatar piti esityksen taas. Kirva pyysi neitiä väistämään ja joutui hienoisesti näyttämään hammasta. Siitäpäs poru syntyi. Palohälyttimen lailla kirkuva pentu hiljeni heti syliin, eikä muutenkaan vaikuttanut jälkeenpäin mitenkään järkyttyneeltä. Mielenkiintoinen kohtaus, kyllähän se kertoo, ettei ihan luota isompaan koiraan, mutta miksi reagoi noin voimakkaasti vaikka muuten käyttäytyy niin fiksusti muiden koirien kanssa? En mitenkään huolissani tästä ole, kyllä tuo varmaan iän myötä unohtuu.

Kotimatkalla ynnäsin kovasti päivän antia ja tuumin, että on mulla kuitenkin ihanat koirat. Hoppulista olen ihan kamalan kiitollinen, hän on vallan täydellinen pakkaus. Vain muutama miinus: 1. Karvaa lähtee ihan jumalattomasti!! Todella toivon, että tämä ei ole pysyvä ja jatkuva ominaisuus. 2. Tuo täyspäisyys tuo joskus vähän liian kipeästi esiin Sinnin puutteet...

Sinni taas, kamalan rakas ja ehdottoman tärkeä, mutta vielä en osaa olla kiitollinen. Sinni on todellinen koulu omaan itseeni, tuon tyypin kanssa saa tosissaan katsoa peiliin kerran jos toisenkin ja kyllä se vaan opettaa paljon. Se on todella rankkaa ja tuntuu välillä ylivoimaiselta, mutta sen verran tajuan aina, että Sinnin vikaa ei ole yhtään mikään.

Luulen, että kun tämä koulu alkaa olla loppusuoralla alkaa kiitollisuus nousta, ja se tulee kyllä nousemaan todella korkealle. Tästä koulusta valmistuu tasapainoisia, onnellisia ihmisiä, jotka hallitsevat hermonsa ja rauhallisen itsevarmasti selvittävät tilanteen kuin tilanteen. He tietävät mitä haluavat, pystyvät antamaan kaikkensa sen eteen ja seisovat vakaasti arvojensa takana. Varmaan vielä muutakin, mutta ainakin nämä. Aika paljon siis, eipä niitä kovin helpolla kuulukaan saavuttaa.

Mielessä pyörii vielä paljon muutakin, mutta joskohan tämä tältä erää riittää. Blogi on tältä päivältä täyttänyt tehtävänsä, asiat on saatu ulos ja muistiin. Nyt laitan aivot lepoon.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Hyppypimputusta

Keräsin itseni, ei tässä auta itku markkinoilla. Koirat on koiria, mä oon mä. Se mikä tästä tekee kurjinta on sama mikä tästä tekee hienointa. Sinni on ihan yhtä ihana kuin raivostuttava, tai ehkä enemmän ihana sittenkin, äärimmäisen rakas hullu Tönttö <3. Ja loppujen lopuksi tärkeintä on, että meillä on yhdessä kivaa. Ja agility on kivaa ja meillä on kuitenkin kaikki mahdollisuudet nauttia siitä. Omalla tavallamme, mutta silti.

Päivällä otin Hopun mukaan matkaan. Tutustuttiin vähän ekaan keppipariin. Ei kovin hääppöinen treeni ollut kun valitsin vähän liian virikkeellisen paikan, mutta tehtiinpä edes jotain oikeeseen suuntaan. Kyllä se pari kertaa vilkaisi oikeaan suuntaan ja sain palkattua :) Palkka oli normaalia nappulaa ja se hukku tietysti sinne maahan.. Jep. No ei siitä mitään haittaakaan ollu.

Varastolla otin projektiksi tutustua rappusiin. Liukkaat ja hämärät raput on jo kerinnyt muodostua Hopulle yökötykseksi, se alkaa pakittamaan heti kun tajuaa mihin tullaan, sylissä tarraa tiukasti kiinni ettei vaan tipahda matkalla. Nyt me siis asetuttiin rappujen alapäähän namipussin kanssa. Heittelin nameja ja hengasin, pikkuhiljaa alkoi nousta ylemmäs ja rentoutua matkan varrellakin. Myöhemmin kun palattiin niin ryntäsi jo edeltä etsimään nameja, hyvä tyttö!

Iltapäivällä haettiin Tintti ja suunnattiin Ojankoon. Kävin Sinnin kanssa kahdestaan alkulenkillä. Otettiin mukaan MM-tuliainen, metalliosaton palkkaremmi ja siinähän Tinttiäinen kovasti roikkui. Ainakin parkkikselta poistuminen oli näin helpompaa, kivempi pitää revittävää remmiä kuin koittaa hillitä hullua huutajaa muuten. Vastaantulijoiden kohtaamisessa repiminen ei auttanut, sehän estää kunnollisen tarkkailun. Ennakointi ja namitus on ainoa tapa selvitä näistä hiljaa, siis pelkistä ihmisistäkin.

Kentällä tehtiin sitä eilen mietittyä hyppypimputusta aika rennoin ottein. Pääasia oli nyt yrittää olla laittamatta yhtään painetta. Aika hyvin se menikin. Ei menny hermo kummallakaan ja tunnelma oli suhteellisen rauhallinen. Aika pienestä on kiinni että Sinni vastaa ohjaukseen oikein, sitä pääsi tässä nyt tutkailemaan. Jännällä tavalla ihan sama hyppy tai takaakierto muuttuu vaikeammaksi kun oma rintama on vähänkin eri.

Ja niin, tehtiin parit kepit lopuksi, meni hienosti kun valmisti Töötön kertomalla mihin ollaan menossa. Tässä on nyt vaan ongelma kun valmisteleminen vaatii, että otan Töötöstä kiinni jotta se pysyy oikein päin eikä ammu liian aikaisin esteelle. Siis sillee niskasta kiinni "mennään kepit, missä kepit" ja päästää irti kun katse on oikeassa suunnassa. Kyllä se nyt mun mielestä on aika painostavaa tuokin. Paitsi että itsepä siitä painostavaa teen. Pitää siis vaan keskittyä siihen kunnolliseen rauhottumiseen nyt alussa, että Sinni oppii tuon olevan vain kivaa. Ettei ota niskasta kiinni ennen kun on jo rauhallista. Itse kepit meni siis hienosti, ei mitään ongelmia sisäänmenossa saati loppuun asti tekemisessä vaikka itsekin juoksin.

Ei se nyt varmaan niin tolkuttoman kaukana ole, että päästään tekemään kokonaista rataa. Kyllä varmaan on ihan realistista haaveilla kisaamisesta joskus. Mutta ei vaan taida kannattaa mitään aikataulua laatia. Me edetään nyt hissuksiin ja oikomatta ja aloitetaan kisaura sitten kun me ollaan valmiita.

Aika pitkään Sinnin kanssa pimputeltiin. Loppulenkille otettiin Hoppuli mukaan ja tehtiinkin kauniissa säässä seesteisesti ensimmäinen normilenkki tällä kokoonpanolla! Hopun eka oikea tavallinen lenkki! Hän jaksoi oikein hyvin, sitä en tosin epäillytkään. Tyypit leikkivät aika paljon ja välillä vähän jo kauhistelin miten Sinni kestää. Mutta päätin pysyä kannassani, en stressaa vaan nautitaan nyt yhteiselosta. Jos ongelmia tulee, niin sitten hoidetaan ne ja eletään sen mukaan. Samalla mentaliteetilla päätin olla stressaamatta Hopun luoksetulosta. En ala nyt mitään kikkailemaan kun kerran näinkin pärjätään. Kunhan ei mitään vaaratilanteita synny.

Nykyään olen muuten pelottavan vakaa tämän ruoka-asian kanssa. Ostin 15 kg Nutron lammas-riisi pentuversiota. Edessä siis todella pitkä pätkä vain yhtä ruokaa. Paitsi että nuo nappulat on niin isoja, että saatan jossain vaiheessa kaivata jotain pienempää rinnalle...

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Ihan inasen turhauttaa.

Perjantaina sain hyvin liikutetut ja pidetyt koirani takaisin. Lauantaina mentiin juhlistamaan yhden ihmislapsen 1-vuotisuutta. Koirat oli mukana ja ottivat ilon irti, Sinni nautti pihasta ja Hoppu seurasta. Sinniliini siis kaahasi ihan hullun lailla pienellä pihalla aina kun Hoppu kävi siellä pissalla. Hoppu tykkäsi kyllä kanssa kaahata, mutta yhtä kivaa oli seurustella pienen ihmisen kanssa. Käsittämättömän kiltisti ja seurallisesti hän käyttäytyi 14 viikon elämänviisaudella, kun Sinni katsoi alusta asti parhaaksi pysyä sivussa näinkin oudosta tilanteesta.

Tänään meillä oli Sinnin kanssa bisnestreenit. Pääasiassa oli tarkotus työstää ihan yhteistyötä ja fiilistä ja niin tehtiin. Ja voi voi sentäs. Ei tässä ole oikotietä onneen, jahka on mitään tietä onneen. Kun on lusikalla annettu jne. Mun tehtävä on sitte vaan ohjaajana paikata lusikoimisen vajausta. Mun on oltava meidän rauhallisuus ja selkeys jne. Ei voi vaatia Sinniltä sellasta mihin se ei pysty. Sellaset pitää vaan kiertää miten ikinä onnistuukin, pääasia, että onnistuu ja Sinnillä on hyvä mieli. Pitää todellakin korostaa sitä Sinnin tyytyväisyyttä ja onnistumista, sitä kautta vahvistaa Sinnin itsetuntoa ja näin auttaa sitä toteuttamaan osaamistaan parhaimmillaan.

Ei siis sinänsä mitään uutta, nyt taas vaihteeksi vahvistusta siihen suuntaan, että ei Sinni ole kuriton vaan avuton. Että sille pitää olla kiltti ennemmin kuin tiukka. Tietysti myös jämpti ja selkeä, mutta ei siis tosiaan saa menettää hermoja rasittavaan räkättiin, ei se halua mua uhmata ja vittuilla. Se huutaa koska ei kestä painetta ja siinä ei tosiaan auta laittaa lisää painetta.

Ratateknisemmistä asioista todettiin, että pitää vaan enemmän tehdä "hyppypyöritystä"; ihan muutamalla hypyllä simppeliä ohjaustreeniä. Niin selkeetä, että kumpikin ymmärtää mitä ollaan tekemässä ja sitten vaan tehään loppuun ja palkataan. Hypylle pitää siis mennä vaikka palkka olis kädessä ja hyppy kauempana, jos käsky on käyny. Tällä haetaan sitä yhteistyötä, yhteistä kieltä, tutustutaan toistemme liikkumiseen. Ja samalla saadaan sitä rauhallisemmaksi. Sitä kautta, että tutustuminen tuo luottoa, mutta myös sitten ihan konkreettisesti rauhotutaan aina kun alkaa mennä liian hulinaksi. Silti ei tarvi mitään äärimmäistä kontrollia ja täydellistä yhteistyötä, eihän sitä mitenkään ole nyt vielä! Tietysti hyppypyöritys opettaa myös sitä, että se tehdään mitä suunniteltiin ja esteille pitää ihan oikeesti mennä sillon kun käskytetään. Ja jospa sitä alkaisi vähän estehakuisemmaksi tuo tyyppi kun palkka tulee esteiden suorittamisesta. Nythän esteillä ei ole mitään merkitystä jos palkka on valmiina, joten valmispalkkatreenit on kaikki ihan turhia.

Ei kuitenkaan kannata hakea ongelmia ja tehdä liian vaikeeta koko ajan. Sillon korjataan kun virhe tulee, mutta ei ole kovin hedelmällistä perustaa treenejä virheiden etsimiselle. Myönnän tällaiseen sortuneeni, aina teen ihan hiukan liian vaikeeta. Tai siis mentaliteetti on testata osaamista ja palkata onnistumiset kun pitäisi enemmän tehdä sen kautta mitä osaa jo..... Tai ei mä tiiä. Ainakin se oli selvä, että ei kannata aina laittaa painetta jokaiseen mahdolliseen väliin. Ei siis nykiä lähdössä joka kerta tai hämätä kontakteilla ihan varmuuden vuoksi.

Vähän vaikea nyt pureskella tätä. Eihän tässä mitään uutta ollut, sitä samaa vanhaa märkää rättiä päin näköä. Me ei Tööttöläisen kanssa ihan parhaalla mahdollisella tavalla täydennetä toisiamme. Sitä täydennettävää olisi niin paljon, että vaikka miten paljon tehdään töitä, niin ei ne kaikki aukot umpeudu koskaan. Meillä on paljon tosi hienoja ominaisuuksia ja tavallaan aineksia vaikka mihin, mutta kun eräät palaset puuttuu niin ei se paljon auta. Pitää vaan nyt taas selvittää omaa asennetta ja koittaa löytää sitä meijän omaa juttua. Ennenkaikkea nyt kehittää se yhteinen fiilis paremmaksi. Ja siltä pohjalta sitte edetä maltilla. Ei me vaan voida vielä tehdä rataa kepeillä ja kontakteilla. Ei kannata mennä radalle ylipäänsä jos molemmilla meinaa vaan pää räjähtää.

Joopajoo. Ei menty enää omiin treeneihin illalla. Oli tämä työstäminen vähän kesken ja hermot todella kireällä. Eikä sitä helpottanut yhtään taas huomata miten Sinni 2,5v ei voi pitää turpaa kiinni kun horisontissa Ehkä näkyy Joku, kun Hoppu 14 vko on ihan iloisena hiljaa siinä vieressä...

Hoppendaalin kanssa kyllä oltiin treeneissä. Ennen treenejä neiti pääsi kaahaamaan Tui-tädin kanssa ja he löysivät Hienot Hiekkakasat! Siellä oli käsittämättömän ihanaa kaivella ja liukua kaikin mahdollisin päin. Kivan harmaa tyyppi sieltä lopulta tuli suu täynnä hiekkaa: "Nyt voidaan mennä treeneihin!"

Hopun treenit meni vähän siinä samassa sekavuustilassa Sinnin jäljiltä. Mitenhän sitä nyt osaisi hyödyntää kaikkea Sinnin kanssa koettua. Raaka-aineet nyt on tietysti paljon paremmat, mutta siis olisihan se kiva, että ei samoja virheitä tekisi tai sitten tekisi nimenomaan vain ne mitä nyt on tapetilla ja kaikki mitä Sinnin kanssa on mennyt oikein, jääkin huomaamatta tekemättä. Tai että miten sitä ylipäänsä jaksaa motivoida itsensä taas tekemään alusta kaiken kun jospa sieltä sittenkin joku seinä lopulta kuitenkin nousee vastaan..?

No juu, nyt on vielä vähän työstäminen kesken. Kyllä tää tästä.

Hopun treeniohjelmassa oli taitavaa kiipeämistä ja tasapainoilua, kivaa leikkimistä ja rauhottumista, epämäärästä keppitreeniä, mieletöntä takaakiertämistä ja lopussa vielä vähän yhdessä juoksemista. Siinä juoksemisessa paljastui, että vauhtia olla pitää, liian hiljasessa vauhdissa kerkiää ihan hyvin haistella maailmaa..

torstai 20. lokakuuta 2011

Ei koiria, ei koiria, ei ulos ollenkaan.

Otsikko Pienet sammakot -sävelellä. Ja eipä mulla muuta. Hiivatin tauti ei ota talttuakseen. Lauantaina kävin lääkärissä ja sain kauhistuneen korvatulehdusdiagnoosin. Sunnuntaina oltiin äitillä ja koiraparat pääsi pitkästä aikaa pihalle päästelemään, Torstikin ihmetteli kuinka Sinnillä oli ihan loputtomasti virtaa.

Maanantaina PAW-toveruus punnittiin ja aika painavaa oli. Sinni lähti Lahteen nauttimaan kunnollisesta koiranelämästä. Tosin sen lisäksi Sinni päätti nauttia jostain muustakin, sen mielistely on mennyt ihan yli. Ainahan Sinni on ollut heikkona komeisiin grotskuherroihin, mutta kyllä se nyt silti on riittänyt kun ekalla tapaamisella pissaa alleen heittäytyessään selälleen. Nyt siellä pissataan koko ajan ja se on tosi kätevää sisällä matolla, sohvalla, sängyssä... Juoksukaan ei pitäisi vielä olla tulossa, vasta 5 kk edellisestä. Voi meijän omituista Tinttiläistä.

Hoppulainen lähti kotoa sitten tiistaina. Ei ihan yhtä kauas kun juurilleen palasi vaan. Hänellä ei todellakaan ole ongelmia sopeutua vaan epäilen, että sulautuu taas vähän liiankin hyvin. Haluamme hänet silti takaisin! Hirveä ikävä molempia, Sinnin tuttua ja turvallista sekopäisyyttä ja Hopun uutta ja kiehtovaa tervejärkisyyttä.

Huomenna loppuu antibioottikuuri ja saa luvan riittää sairastaminen. Tosin tällä hetkellä korvassa tuntuu vähän toiselta, mutta kyllä sen pitää nyt palata jo ruotuun! Menee niin paljon kaikkea kivaa ohi.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Mä oon lunssassa.

Oi ja voi. Eilen lenkin jälkeen alkoi kurkkuun sattua, pikkuhiljaa se siitä yltyi ja yöllä oli jo vaikea niellä. Aamun pysyttelin peiton alla teemukin kanssa. Ihania hoitotätikoiria kainalot täynnä <3 Tai ei ne ihan koko aikaa paikoillaan viihtyneet.. Mutta yllättävän rauhallisesti silti Hoppulikin hengaili rapsuteltavana.

Iltapäivällä oli pakko mennä tekemään vähän töitä ja koirat tuli mukaan, koska muutakaan ei tänään ole tarjolla.

Äsken sain kurjan uutisen, Sinnin veli lopetettiin viime yönä. Diagnoosi oli epilepsia, jonka vaikea hengitystieinfektio oli laukaissut. Ilmeisesti ihan päivässä eteni tapahtumat, aamulla oli vaisu, iltapäivällä kävi lääkärissä hakemassa nesteytytä, antibioottia ja kipulääkettä, yöllä kouristi niin pahasti, että oli jo pakko luovuttaa.

Tosi surullinen tapaus. Voi kun tässä olisi nyt tälle pentueelle jo pahan onnen kiintiö täynnä.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Missä mää oon?

Yli viikon blogitauko, äkkiä takaisin ruotuun.

Tiistaina ja keskiviikkona oli aika räkäsäätä, mutta olin niin villiintynyt KiusaSinnicombosta että kävin molempina päivinä tosi reippaat lenkit heidän kanssaan. Muuta eivät tehneet, koska olin aina Ojangossa liian myöhään ja kaikki kentät oli jo varattu. Tai keksiviikkona taisin tehdä pari nopeaa kontaktia Sinnin kanssa. Keinukin tuli tehtyä ja ihan ok suoritus kun ei jääty jankkaamaan.

Tiistaina Opuliini pääsi tekemään JÄLJEN! Neiti Nenä sai tehdä siis sitä mitä hänen mielestään kuuluukin. Jälki oli noin 5 metriä, askeleet melko lähellä, muttei ihan kiinni toisissaan, jokaisella nappula. Paikkana parkkiksen ruohottunut kohta. Hopulla ei ollut todellakaan ongelmia suoriutua, päinvastoin. Hommien jälkeen suurin palkka ei suinkaan ollut kehut ja leikit mun kanssa vaan pääsy takaisin tutkimaan mitä jäi huomaamatta.. En tiedä kuinka tieteellisiä me tässä ollaan, kunhan nyt tehdään ja pääsee Nenä toteuttamaan itseään. Ja myöhemmin voidaan kertoa milloin Nenä EI ole töissä.

Keskiviikon Opulin osuus oli vähän toisenlainen. Pääsi Marjon kanssa puuhailemaan kentälle kun olin lenkillä. Ja lenkin jälkeen onnellisena äitin kanssa matkaamaan vanhaan kotiin. Hoppu meni siis hoitoon Marjolle kun meikä lähti maailmalle todistamaan maailman parasta agilityä. Sinni jäi itin kanssa prinsessa yksinvaltiaaksi, syömään hyvin, ottamaan vastaan tuntikausien rapsutuksia ja valtaamaan parhaat nukkumapaikat.

Hopulla oli oikein mukavaa "hoidossa", kotiinhan se mielsi tietysti palaavansa. Jos ei äiti viihdyttänyt lasta niin ainakin täti. Vaikka täti oli juuri ollut sterilaatiossa ja leikkejä vähän hidasti muovitötterö kaulassa ja aika-ajoin kirpaiseva leikkaushaava... Tui-täti kuitenkin oli mennyt omilla ehdoillaan ja kertonut Hopulle milloin leikki loppuu. Ja Hoppu oli uskonut!

Oli tosi hassua hakea Hoppuli kotiin eilen. Ulkona satoi ja pieni mudinpoikanen oli kastunut jo aiemmin, joten sitä ei huvittanut yhtään tulla auton lämmöstä ulos. Kun sen sieltä sai kaivettua niin reaktio tapaamisessamme oli todella outo. Hän oli maailman kiltein ja iloisin pieni pusutyttö. Nuoli naaman perusteellisesti eikä purrut yhtään!! Lisäksi kosteus oli muuttanut pennun ulkomuodon ja se näytti ihan aikuiselta, pörröinen pentu oli hävinnyt. Missä oli mun hirviö?

Kävin ällösäässä Sinnin ja Kiusan kanssa taas vauhdikkaalla lenkillä. Meillä kaikilla oli oikein mukavaa, vaikka loppulenkistä kastuttiin ihan kunnolla. Hyvin saatiin silti purettua Sinnin energiavarastoja. Harmi vaan, kun Sinni ja Hoppu eivät voineet suorittaa tervetulaisleikkejä väljästi ulkona.

Vielä kotonakin outo ilmiö jatkui, Hoppu ei purrut ihmistä ollenkaan enää?! Nuoli vaan ja oli oikein hyväkäytöksinen. Illan mittaan alkoi sieltä löytyä taas tuttua hammastelua, mutta aika iisiä oli ja uskoi heti kun komensi lopettamaan. Sinni otti leikkikaverinsa ilolla vastaan. Alussa leikki oli ylivirittynyttä kun ei päässyt kunnolla kaahaamaan sisällä, mutta kyllä sieltä pian löytyi tuttu painitemmellys.

Tänään oltiin lenkkeilemässä. Ensin Sinni ja Frida kiersi hyvän lenkin, sitten Hoppu ja Rex. Pentujen lenkin alussa alkoi ripottaa ja ei se siitä oikein helpottanut. Lapsilla oli ihan kivaa, mutta kovin pitkään ei viitsitty olla. Tämä oli pariskunnan toinen kohtaaminen ja tällä kertaa ei rähisty ollenkaan. Aika hurjaa on, että tyypit on edelleen ihan samankokoisia. Toisesta kuitenkin pitäisi tulla iso maksi, toisesta passeli medi...

Aamulla meillä oli käynyt tihulainen, joku oli syönyt yhden johdon ihan silpuksi... Lisäksi matolle tuli kolmet pissat aamulla vaikka matot on saanu olla rauhassa muuten jo pitkään. Niinpä iti halusi kirjottaa:

hoppu lähyti muualle. ei asu enää tääollä.

(oikeesti pieni valkoinen hirviö on kietonut itin ihan totaalisesti pienen pienten varpaidensa ympärille)

maanantai 3. lokakuuta 2011

Jos sittenkin sitä teippiä...

Voi meijän kanssamme.  Tänään reippaana kierrettiin Sinnin kanssa pitkä lenkki sateessa. Sen jälkeen vielä reippaampana raahasin meidän kepit oikeelle kentälle. Satoi siis edelleen ja olis ollu aika ällöä, mutta olin päättäny ettei oo.

Ryhdyttiin tekemään keppejä. Tarkoitus oli ihan rauhassa jauhaa niitä vähän selkeemmälle tolalle. Siis minä rauhassa. Se oli selvää, että Tööt on kaikkea muuta kuin rauhassa agikentällä. Oma rauhallisuus, namipalkka ja omat kepit kuitenkin tehosi lopulta. Tööppö alkoi kyetä löytämään oikeaa aloitusta ja sieti hienosti mun liikettä, kunhan en hirveesti spurtannu.

Yhdistettiin siihen tavallisten keppien puolikas ja aikalailla saatiin alottaa alusta. Mutta namipalkka ja oma rauhallisuus toimi taas. Kyllä sieltä ihan kivoja toistoja tuli. Oikeastaan meni ihan hyvin, kunhan lähti käskystä kohti oikeaa väliä, loppu kyllä hoitui. Sillon kun kiehui liikaa, ei tietysti lähtenyt edes sinne ekaan väliin.

Siirryttiin toiselle kentälle kokonaisille kepeille. Taas jouduttiin pari kertaa namittamaan ihan vaan ekaa väliä ennen kun alkoi keskittymiskyky palata. Sieltä löytyi taas ihan hienoa työskentelyä kunhan rauhottui ennen töitä. Mutta tässä se ongelma piilee. Neitosta kun kiihdyttää mun liike tai oma liike ja agilityradalla näitä yleensä esiintyy.

Koitettiin tehdä jotain hypyltä lähestymisiä ja aika ketuiksihan ne meni. Ainakin avokulmat oli täysin mahdottomia. Toisaalta umpikulmissa ja suorassa tuli onnistumisiakin. Ehkä siis on toivoa joskus saada ne avotkin onnistumaan. Kysymys vaan kuuluu, kuinka kauan se kestää? Riittääkö yksi koiran elämä että kepit ylipäänsä onnistuisi radalla?

Jälkiruuaksi tehtiin puomia pallon kanssa. Aika makeesti meni! Vähän liian ylös halusi jäädä, mutta taisi olla jotenkin hiekkainen se kontaktipinta ja uponnut sinne mutaan. Ei erottunut raja siis selvästi ja Tööt halusi pelata varman päälle.

Paljon joutui märkä Sinni ahertamaan, mutta viimein pääsi lämmittelemään autoon. Hopun kanssa käytiin vähän käppäilemässä ja leikkimässä. En tosiaan ymmärrä miten olen opettanut Sinnille niin nopean ja hyvän luoksetulon kun Hoppu on tosi välinpitämätön mun opetukselle...  Ei se tule jos ei huvita, ihan sama mitä mä teen. Tosin onhan se nyt ollut koko ajan ilman remmiä ja saanut siis aika usein myös tahtonsa jossain määrin läpi. Eikä se nyt luonteena muutenkaan toimi kuten Sinni.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Ylämäki!

Sinnin kanssa elämä on suuria tunteita, toisena päivänä täydellistä kaaosta ja seuraavana mieletöntä edistystä. Ilman toista, toinenkaan ei tuntuisi miltään ja loppuisi aika pian mielenkiinto. Tänään oli jälkimmäinen päivä. Tällaisten takia jaksaa taas.

Treeneissä oli lyhyt, mutta varsin haastava rata, jossa piti irrota ja edetä. Epäilytti, mutta päätin tehdä sen kunnolla. En valinnut varmimpia ja helpoimpia ohjauksia ja tehnyt pätkissä vaan halusin kokeilla ja opetella kokonaisuudessa parhaat jutut.

Ja ne onnistui heti ekalla! Olin niin yllättynyt, että ääni kuulemma nousi koko ajan ja lopussa oli aika hysteeristä kirkumista. Ei ihme, että lopun helppo kohta meni mönkään. Ei se mitään, huisia silti! Tehtiin sitä loppua vielä useampi kerta ja sai aika paljon vääntää. Makeeta oli, kun rata loppui A:han ja tehtiin se siis monta kertaa kunnon vauhdista ja saatiin supertoistoja. Pallo siellä oli edessä, mutta se on ihan ok.

Ennen treenejä oli käyty Kiusan kanssa melkein tunnin lenkillä. Oli eka kerta kun Sinni ja Kiu oli yhdessä astutuksen jälkeen. Epäilin vähän, olisko ilmassa kitkaa, mutta mitä vielä. Ihan samanlainen meno oli kun ennenkin. Leikkikavereitahan nuo ei koskaan ole olleet, mutta jännällä tavalla kumppaneita. Kaahaavat muka erikseen, mutta kuitenkin yhdessä ihan hullun lailla ja niitä on ihana seurata. Sinni on tosi rento Kiusan kanssa, rennompi kuin yksin. Kunnioittaa Kiusaa ja ilmeisesti luottaa, että ei niin paljon tarvi olla huolissaa ympäristöstä kuin normaalisti.

Ennen omaa vuoroa otettiin vielä omia keppejä. Halusin vahvistaa sitä sisäänmenoa ja koko suoritusta muutenkin. Alussa piti tehdä vain yhdellä parilla, että alkoi hakea väliä oikein. Mutta siihen kun lisäsin loput parit perään, niin ihan hyvin alkoi muistua mieleen keppien suoritus. Löysi sisään vaikeistakin kulmista ja sain liikkua aika vapaasti. Ei tullut koskaan vikaa väliä pois ja jotenkin oli kaikenkaikkiaan varsin tolkullinen. Jopa sitten kun palkkasin pallolla lopuksi. Hyvähyvä Simppaliini! Saa näköjään aika paljon treenata kerralla ja silti vaan paranee.

Hopun treenit oli ihan ok. Meitä oli vain kaksi koiraa ja turhan tiivis oli tahti. Hopuli oli kiinni hajuissa ja vähän nihkeesti leikki. Saatiin kuitenkin tehtyä vähän putkia ja leikittyä ihan kivasti lopulta. Ei se ole ihmekkään jos vähän väsytti kun lapsonen oli koko päivän siivonnut ihan raivolla. Hän suhtautuu siivoamiseen vähän erilailla kuin Sinni, joka pysyttelee piilossa tästä hurjan stressaavasta tapahtumasta. Hoppu halusi osallistua tosi kovasti ja jos ei saanut niin hepuloi muuten vaan ihan kaistapäänä.

Treenien jälkeen käytiin vielä Oilin kanssa lenkillä ja nyt Hoppulikin pääsi menoon paremmin mukaan. Siellä unkarilaiset puri eri päistä engelsmannia, joka oli juonessa oikein hyvin mukana...

lauantai 1. lokakuuta 2011

Piece of trouble

Keskiviikkona oli nätti päivä ja päätin toteuttaa koirien liikutuksen mahdollisimman rennolla tavalla, siis erikseen. Ensin Hopun kanssa ulos. Siinä heti alkumatkasta otin sen syliin kun en jaksanut säätää ruuhkaisella tienpätkällä edestakas kirmaavan pennun kanssa. Iloinen pentu tietysti kohdisti energiansa sitten naamaani ja pusujen lomassa tunsin hampaat huulessani. Sattui ihan s**t*n*sti ja tuntui että meni ihan kunnolla läpi. En päässyt tietenkään mistään peilistä tilannetta tarkastamaan. Imeskelin sitten verta ja hymisin ohi kaikista pennun ihastelijoista..

Oli meillä silti ihan kivaa kun päästiin väljemmille vesille ja verentulokin helpotti. Tasapainoiltiin, harjoteltiin luoksetuloa, leikittiin ja juostiin, oltiin roikkumatta lahkeessa. Käytiin vähän lutraamassa kanavanrannassa, ihan mukavaa. Pakko silti myöntää, että Sinnin kanssa oli vielä mukavampaa, ihan normilenkki tutusti ja turvallisesti. Kotona koiraa vaihtaessa näin, että leuassa oli kiva kuivunut veririnkula ja pala huulesta puuttui. Sen tiesinkin, että se oli turvonnut ihan kivasti.

Huuli parani hyvin ja torstaina turvotus oli enää herneen kokoinen. Iltapäivällä kerittiin hyvissä ajoin Ojankoon. Lämpän jälkeen tein kaksi kertaa Sinnin kanssa ja siinä välissä Hopun kanssa. Sinnin kanssa treenattiin keppejä, sitä, että sietäisi mun liikettä. Vaikeeta se oli, mutta pikkuhiljaa jotain kesti. Pääasiassa jätti kyllä vikaa väliä tekemättä. Tehtiin myös puomia. Ei pysähtynyt millään jos tuli esteiden kautta, liikaa vauhtia. Sitten kyllä stoppas kun oli etupalkka lelu. Ehkä se sitten pitää vaan pitää se lelu siellä.

Hoppu oli lapsinero ja teki mutkaputken ihan tosta vaan. Kahta putkea ei peräkkäin onnistuttu, mutta siinä olinki vähän ahne. Vaikka tuo nyt tuntuu niin kamalan fiksulta ja hyvin keskittyvältä, niin se on silti vielä tosi pieni. Tasapainoilu sujui hyvin ja samalla harjoteltiin istumista, hoksas tosi nopeasti.

Sinni teki tokalla hukillaan lisää keppejä ja lopetettiin aika pian kun saatiin ihan uskomaton onnistuminen. Sinni tuli rengas-hyppy-kepit suoran ihan täysiä ja oikein!!! Sisään ja ulos täydellisesti!! Ihan hirvitti kun käskytin niitä keppejä, mutta ihmeen kaupalla se oikea sisäänmeno löytyi! Tuon suorituksen voimalla eletään kauan.

Treenien jälkeen kerittiin hyvä jäähytys ja palatessa törmättiin Marjoon. Jätin Hopun Marjon ja Emberin kanssa fiilistelemään tokaavikaa yhteistä pentupainisessiota ja menin vetää treenit.

Perjantaina oli se vika Emberin tapaaminen ennen muuttoa Tanskaan. Tärkeintä on, että lapsilla oli kivaa, eikä ne tällaista sure, vaikka nyt ei siskoja enää näe pitkiin aikoihin. Saipas ainakin leikkiä. Ja minun piti näyttää Kiusan kanssa mikä se on naisiaan agiradalla. Ei kovin hyvältä näyttänyt kun takana melkein puolen vuoden tauko ja kummatkin saaneet kiloja... Kiusa ei oikeesti pystynyt pujottelemaan kunnolla kun maha otti vastaan.

Nojoo, sosialisoimisen jälkeen mentiin Sinnin kanssa lyhyt lenkki ja halusin päästä jatkamaan siitä mihin eilen jäätiin. Eipä ihan menny niin. Saatiin tasan yksi onnistunut suoritus kepeillä. Muuten hullu vaan huusi ja säntäili, ei löytänyt millään alotusta ja lopussa jätti vähintään vikan kepin kiertämättä. Ihan painajaista. Yritin kyllä rauhottaa niin itseä kun koiraa moneen otteeseen. Lopulta treenit sai päätöksen kun Sinni nappas mua reidestä, minä huitasin sen jalalla pois ja sainkin aikaan ontuvan koiran... Katastrofaalinen loppu katastrofaalisille treeneille. Mitään kovin pahaa ei käynyt, ontuminen oli tiessään ennen kun päästiin autolle.

Tänään lauantaina käytiin perheretkellä Uutelan kallioilla ja rannoilla. Ei ollu kovin idyllinen kokemus kun Sinnillä oli aika paljon virtaa ja vesi saa sellaset energiat aikamoiseen potenssiin. Oli niillä kivaa vähän aikaa, jopa rannassa. Kun Sinni huudoltaan ymmärsi, ettei nyt tosiaankaan heitetä yhtään mitään, se liittyi Hopun seuraan lutraamaan veteen ja hepuloimaan pitkin rantaa. Äkkiä homma meni silti överiksi ja jatkettiin matkaa. Juostuaan ja huudettuaan meiltä hermot riekaleiksi Sinni sai sitten olla kiinni. Hopun riemu oli hiljaisempaa ja tolkullisempaa ja se saikin varsin reippaan lenkin. Loppumatkan tuli sylissä ja oli oikein kiltti pikku pentu.