Koskenlaskija

Torstainahan sitten oli määrätietoinen tarkoitus mennä kivasti treenaamaan. Sillälailla kivasti miten talvella hallissa hengailtiin. Mutta ei se vaan ole sama asia. Ei sotkuisessa hiekassa ole niin viihtyisää. Tai sitten meillä ei vaan nyt ole samaa fiilistä treenata.

Sinni teki maltillisesti hyppyjä:
1. putki- perussarja- pussi
2. putki- pysty35- pysty35-45- pysty 35- pussi
3. setpoint okseri 25-35

Pussi ei ollu niin hitti kuin putki olisi ollut, mutta siksipä sitä tehtiinkin. Vauhdikkaat treenit meni ihan sievästi, mutta setpointin aikaan oli jo tosi väsyä ilmassa tai sitten okseri oli vaan tosi hurja. Lisäksi oli tietysti veren kaivamista nenästä tehdä paikaltaan lähtevää harjotusta. Tarkotus oli toki olla maltillinen ja jaksaa rauhottaa Sinni aina istumaan, mutta ei se ihan niin mennyt. Viimeistään nyt tuli erittäin selväksi, että meillä on ongelma lähdössä. Ei olla pitkään aikaan jouduttu asiaa kohtaamaan kun kaikki treenit on tehty lentävällä lähdöllä tai tiukasti lähdön rauhallisuuteen keskittyen ja käskyttäen.

Jos on menneisyydessään taistellut erään koiran lähdön kanssa kolme vuotta lopulta luovuttaen, ei ole kovin helppoa todeta olevansa saman ongelman edessä. Sellainen saa aika pahan mielen. Vaikka nyttemmin onkin todennut luovutuksen ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi ja ymmärtää kyllä, että tässä on kyseessä täysin erilaiset ongelmat. Silti se masentaa, lähtöongelma.

Hopun kanssa oli tarkoitus tehdä vain jotain kivaa. Oli mukana makkara sukassa. Sen piti olla tosi hitti. Superhauska repimislelu. Vaan eihän kiltti koira ala ryöstää herkkua kädestä kun on koko ikänsä oppinut saamaan kaiken kivan luopumalla siitä. Sukkaa oli kyllä kiva yksinään natustaa sievästi rikki ja syödä makkara sisältä, mutta ei siinä mulla tai treenaamisella ollut mitään tekemistä. Aloin sitten vaan jotain tehdäkseni vahvistamaan kontaktia, siis katsekontaktia. Eipä olekaan tullut sitä tehtyä Hopun kanssa ollenkaan, hän kovasti olisikin tarjonnut ihan kaikkea muuta kuin mun silmiin uppoutumista. Pitääpä treenailla lisää.

Perjantaina ei ollutkaan PAW:in kevätretki ja vaan Mäntsälän Tosikkotottistelijoiden treenit. Kierrettiin verkaksi virallinen Haukankierros, virittelyinä syötiin eväitä ja sitten ruvettiin hommiin. Hoppu aloitti tottisuransa muutamalla eteenlähetyksellä. Sinni teki jotain seuraamisen kaltaista ja etsi myös sitä eteenlähetyksen palkkakohdetta nurmikosta.

Jäähdyttelynä Sinni laski rakkaan Cuzin perässä koskea. Cuz syöksyi vuolaassa virrassa ison siltarummun läpi ja jatkoi vauhdilla kohti tuntematonta. Sinni tuli tien ali urheasti perässä vaikka virta oli oikeasti aika hurja. Onneksi jalat yletti pohjaan ja vauhti oli hallinnassa, joten todellista vaaraa ei ollut. Hurja suoritus tuo silti oli, rohkea ja urhea Sinni! Mutta valitettavasti cuz meni samaa vauhtia jokea pitkin jonnekin tuntemattomaan. Nyt on enää yksi cuz jäljellä, toivottavasti USA:sta tilaamani tulevat pian.

Pe-ilta ja koko lauantai meni muuttohommissa (ei omissa). Koirat sai kerrankin levätä.

Sunnuntaina PAWilaiset tuli meidän kulmille tekemään jäähyväislenkin. On näillä kulmilla paljon kierretty ja kyllä on kelvannutkin. Tilaa ei hirveästi ole, mutta suurin osa on rantaa tai merellistä kalliometsää. Voi ei, niin mun ympäristö.

Lenkki toimi hyvänä lämmittelynä Sinnin treeneille, joihin seuraavaksi porhallettiin. Mielenhäiriössä laitoin Sinnin matkustamaan häkissä Ojankoon ja ilmeisesti yhtä häiriintyneenä Sinni olikin yhdellä muistutuksella hiljaa koko matkan!

Treeniteema oli ajotuksen ja ohjauksen tarkkuuden hiominen hyppyneliö-putkikuviossa. Se tuntui heti just oikealta meille nyt. Sairaan vaikeaahan se on, mutta kyllä meillä alkaa olla palaset kasassa ja ihan kiva päästä nyt hinkkaamaan. Sinnihän juoksi hullun lailla ja minä sähläsin ihan loputtomasti. Välillä onnistuttiinkin ja onhan se aika makeeta. Sinniä ohjatessa ei olla veitsenterällä vaan jossain vielä paljon kiikkerämmässä paikassa. Oman liikkeen pitää olla ihan täydellistä jokaikisessä ohjaustilanteessa, eikä kiire saa kiihdyttää toimintaa tippaakaan vaan koko ajan on oltava täydellisen tyyni ja rauhallinen. Huhhuh. Kyllä mä olen agilitytohtori siinä vaiheessa kun Sinnin kanssa pystyy suorittamaan kisaratoja järkevästi.

Aika paljon treeniä tehtiin ja Sinnillä vaan suu vaahtosi, mutta vauhti ei hävinnyt mihinkään. Aina voisi juosta vielä vähän kun kerran cuzikin jaksaa. Menin siis vielä työstämään sitä lähtöä. Kyllä sen pitäisi olla mahdollista saada Sinni istumaan rauhassa kun cuzin eteen se menee vaikka koskeen. Ja juuri cuz rauhottaa Sinnin rennoksi tilanteissa, joissa muuten olisi ihan miljoonakierrokset.

Vaan ei tuntunut löytyvän mitään fiksua metodia saada Sinni tajuamaan, että rauhallinen istuminen on se mitä halutaan. Sinni ei kertakaikkiaan pystynyt. Sitten sain maailman yksinkertaisimman vihjeen: patoaminen perustuu siihen, että koira tietää saavansa lelun. Sen pitää siis saada lelu heti kun on irrottanut, ENNEN kun menettää toivonsa ja kiihtyy yli. Siitä sitten lähdettiin tekemään nopeita lelunpalautuksia ja simbsalabim! Kohta siinä jo istui ihan hiljainen Tööttö odottamassa cuzia suuhun. Kyllä Sinni pystyy patoamaan, ainakin nyt kolmevuotiaana jos opetellaan se juurta jaksaen. Jippii! Meillä on toivoa lähdön kanssa!!

Hoppu ei osallistunut treeneihinsä. En ala harrastamaan mitään maanitteluagilityä, palaamme kentille sitten kun homma taas huvittaa meitä kumpaakin.

Maanantai oli pitkästä aikaa lenkkipäivä. Juostiin kymppi sellaista ihan kivaa tahtia, että Sinnikin ravasi aika paljon. Hoppu sai juoksennella irti kun alkoi taas näyttää niin kovin kyllästyneeltä. Iltasella mentiin vielä itin seuraksi tunnin remmilenkille. Reitti kulki Mustavuoren reunamilla ihan uusilla urilla, oikein kauniissa miljöössä. Mikä vuosaarelainen mä luulen olevani kun en tuolla ole koskaan ollut? Koiratkin oli uusista maastoista ihan innoissaan ja kiskoivat koko matkan pannoissaan. Saattoi olla, että viilenevä ilta villitsi vetoon metsänelävien heräillessä hajustamaan puskia, mutta myös valtavat hyttysparvet houkuttelivat/pakottivat haluamaan lisäämään vauhtia. Mutta remmissä pysyttiin, perhesovun vuoksi ja siksikin, että tänään piti olla palauttava päivä, ei tuhannen riekkujaiset.