Sukkasillaan

Maanantaina käytiin pari lyhyttä ulkoilua crocseissa. Vähän niinku lepopäivä.

Tiistaina taas juoksemisen vuoro ja tenkkapoo kenkien suhteen. Hiertymät ei vielä ole niin kunnossa, että hiertäneillä kengillä lähtisin kovin pitkälle. Eikä mulla ole mitään tavallisia lenkkareita enää, enkä sellasia suostuisi jalkaan kiskomaan vaikka oliskin. Pikakelauksessa löytyisi tietysti lättäpohjaiset converset, mutta jotenkin ei houkutellut. Seuraava vaihtoehto on paksu "tennis"sukka. Tuumasin, että parempi laittaa sukka suojaamaan edes vähän joltain lasisiruilta kuin mennä rikkomaan iho lopustakin jalasta.

Kyllä sukka hiukan pehmensi pikkukiviä asfaltilla. Itseasiassa asfaltti ja kiveys olikin ihan mukavaa maastoa. Hankaluuksia sain eteeni siitä, kun päädyin "varmuuden vuoksi" Uutelan huonokuntoisille kävelypoluille. Olisi kannattanut vaan mennä kunnon hiekkateitä ja asfalttia toi tutuksi tullut kymppi. Nyt jouduin kiroilemaan ja hissuttelemaan suuren osan matkaa kivikkoista polkua. Ei ollut pehmeää ja mukavaa metsäpolkua vaan semmosta 1-3cm pikkukiveä vähintäänkin siellä täällä koko ajan. Semmosia ei sukka pehmennä. Semmosessa ei voi juosta kyllä kukaan vaikka kuinka karaisee jalkansa. Siinä on pakko kävellä jos haluaa edetä.

Joudun siis tänä kauheana päivänä totetamaan, että en ole oikea barefoot-piiriläinen. En koe paljasjalkaisuuden olevan niin hienoa, että sitä itseisarvoisesti kannattaisi tavoitella. Kyllä ihminen on tainnut jalkansa jotenkin verhoilla heti kun siihen on pystynyt, ihan syystäkin. Tasaisilla ja tunnetuilla alustoilla on ihan ok juosta paljain jaloin, mutta ei se tuo juuri lisäarvoa verrattuna viisisormisilla tallailuun.

Taidan olla barefootKENKÄpiiriläinen. Ei yhtään niin hohdokas termi, mutta sen takana olen täydellisesti ja kärsin suuresti jos kovapohjaisiin tai korollisiin kenkiin joudun kinttuni joskus työntämään.

Iltasella kun suuntasin Hopun viimeiselle jälkitunnille, laitoin piruutani jalkaan nahkaiset viitoset. Ne on malliltaan ihan vastaavat kun Treksportit, mutta se hiertävä sauma on vuorin alla. Ja kappas! Ei tuntunut yhtään pahalta, sain palata kotiin! Hymyssä suin lähdettiin treeneihin.

Tehtiin ensin 200m jälki yli polven heinikkoiselle pellolle, hiekkatien yli ja toiselle samanlaiselle pellolle. Sen jälkeen yhtä pitkä risukkoiseen metsään. Kumpaankin 6 keppiä.

Ekana ajettiin tuo metsäjälki. Pari kertaa Hoppu hukkasi jäljen, mutta muuten paineli tarkasti ja lujaa alusta loppuun. Toisessa hukassa jäi keppi välistä ja niinpä niitä nousi 5/6. Hoppu on niin selkeä jäljestäessään, että koko ajan tietää mitä mielessä liikkuu. Kun se hukkaa jäljen, levoton etsintä paljastaa, että hätä on kova. Kun jälki on nenässä ja suunta selvillä, painellaan tiiviisti nenä maassa kovaa vauhtia, ihan sama mitä kulmia tai jekkuja olen sinne viritellyt.

Pelto oli sitten hankalampi. Hoppu jäljesti nenä ylhäällä kun se hajukin oli siellä nenän korkeudella. Siinä mentiin ohi suurin osa kepeistä kun ei ne paljon sieltä maan tasalta huomiota herättäneet. Tien ylitys oli mielenkiintoinen. Tien keskellä oli yksi keppi, mutta Hoppu ei huomannut sitä ollenkaan koska nenä oli ilmassa. Tien päälle noustessa haju oli kateissa, mutta nopeasti sai hajun kiinni sieltä toiselta puolelta. Ei siinä auttanut pidätellä ja vaatia huomaamaan jaloissa oleva keppi kun neiti oli täydellisen selvillä mihin oltiin jatkamassa. Loppumatka meni samaan malliin, nenä ylhäällä. Lopussa pakotin ilmaisemaan viimeisen kepin niin saatiin fiksu lopetus.

Pitää nyt tehdä kovasti jälkiä lyhyeen nurmikkoon ja tiiviillä kepeillä. Kepit täytyy löytää ja nenä kuuluu pitää siellä maassa. Täytyy myös tehdä sellaisia maastonvaihteluita, joissa nenä pysyisi maassa myös vaikeammalla alustalla eikä olisi heti vaan etsimässä hajua sieltä helpommasta paikasta. Vaikka kyllähän se haju taitaa noista kovista alustoista lähteä leijumaan kohti "seiniä".

Sinni oli mukana autossa, mutta ei päässyt kuin äkkiä käymään metsässä kakalla. Aika nätisti silti jaksoi olla häkissä, olin jopa vähän yllättynyt.