Rauhamudi ja räyhäpumi

Enpä olisi uskonut, että joudun Kiusan lapsen kanssa pohtimaan palkkausta ja motivointia. Sitä ajatusta vastaan olen tässä taistellut jo pitkään, muistellut miten vajaa neliviikkoinen Hoppu iski naruleluun tappajan raivolla tavatessaan sen ensimmäisen kerran. Siinä sai lelupoloinen sellaista kyytiä ja niin pitkään, että ei varmasti henki enää pihissyt. Taistelutahtoa tällä pennulla on siis aivan varmasti ihan kotitarpeiksi.

Nyt kun tätä miettii, niin oikeastaan asia on aivan selvä. Jos jotain Kiusa on varsinkin viimeaikoina alleviivannut niin sen, että hän antaa kaikkensa vain erittäin hyvästä syystä. Siinä pitää olla aivan aukottomat perustelut ja täydellinen panos myös vaatijalta, jotta Kiusa ryhtyy tosissaan töihin. Se todellinen tekeminen on tunnetusti vaivan arvoista, joten ei tule mieleenikään pitää tätä Kiusan kannalta huohona ominaisuutena. Ei vaikka tähän ominaisuuteen hakkasin päätäni useamman vuoden koittaessani perustella Kiusalle tarkoitusperiäni.

On siis erittäin perusteltua, ettei Kiusan tytärkään anna itseään ilmaiseksi. Vaikka päällisin puolin Hoppu onkin mitä helpoin, oppivaisin ja kiltein koira. Sitä todellista työmyyrää ei silti saa esiin ellei oikeasti taivu tutustumaan juuri Hopun mielenmaailmaan. Mitään ei saa olettaa eikä vaatia koiranpennulta tutkimatta sen käytöstä tässä ja nyt. Kun olen törmännyt näihin leikkimisongelmiin, olen vaan itsepintaisesti olettanut Hopun olevan samanlainen leikkihirmu kuin äitinsä ja koittanut kaivaa petoa esiin. Kun ei siinä kuulu kaivaa mitään vaan toimia sen koiran kanssa sellaisena kuin se on. Ja tehdä se niin hyvin kun mahdollista vaikka se vaatisikin uuden opettelua.

Näillä alustuksilla päädyn siis ratkaisuun, että alamme etsimään Hopulle sellaista palkkaa josta se tykkää. Joka on sille ihaninta maailmassa juuri nyt. Joka on myös omasta mielestäni looginen ja käyttökelpoinen.

Tällaisiin pohdintoihin minut johti osaltaan tämän viikon lopun tapahtumat.

Keskiviikkona käytiin vielä ennen treenien vetoa tekemässä nenähommia. Hopulle n. 100m jälki polven korkuiseen ruohikkoon 7:llä kepillä. Sinnille 3x1m ruutu kuudella kepillä lyhyeen nurtsiin. Hoppu hoiti homman ammattilaisen ottein ja nosti 5/7 keppiä vaikka mulla ei ollut mitään hajua missä jälki edes meni. Jokaisen kepin löysi hyvin selvästi edestään ja eteni siis koko jäljen oikein määrätietoisesti. Sinni teki jo melko siististi töitä vaikka kyllä häntä edelleen saa vähän väliä muistutella.

Torstaina oli tarkoitus tehdä Sinnille pitkästä aikaa kunnolla hyppytreeniä. Tein epämääräisen ympyrän, jossa oli kolme erilaista treeniä, kääntymistreeni mukaanlukien. Se oli ihan liian hankala hahmottaa ja tehtävät oli liian vaativia onnistuakseen peräkanaa. Jonkun aikaa siinä suhattiin molempiin suuntiin ja sitten riitti. Oli siitä varmaan jotain iloa.. Hoppu teki kontaktihärkkimistä ja oli kuin tatti. Neitiä ei saanut irti melkein millään. Tehtiin sitten myös kokonaista puomia. Tämä yksilö oli taas erilainen kuin mitä aiemmin on tehty ja alkuun vähän arvelutti, mutta kyllä se siitä sitten alkoi sujumaan. Kontaktilta lähdöissä oli vähän epäröintiä kun nyt Hoppu ei enää ollut varma edes JESsistä. Typerä minä olin ollut jotenkin epäjohdonmukainen.

Puomilta siirryttiin Marjon leikkikouluun. Oli tarkotus tutkia Hoppulin leikkiongelmaa. Eipä tullut leikistä oikein mitään, mutta se nyt ainakin selvisi, että tää kova yrittäminen varsinkin ahdistaa lapsiparkaa. Ja minua sitten tietysti myös, vaikka olen niin kovin huoleton yrittänyt sen kanssa olla. Ajatellut, että kyllä se sieltä joskus vaan alkaa tulemaan.

Leikkimasennuksista oli hyvä siirtyä tekemään Sinnin lähtötreeniä Mintun kanssa. Sekin yksi loputon suo. Joka kerta Sinni on vähän erilainen ja aina tuntuu, että teen vaan väärin. Nytkin Sinni hyppi ihan vaivatta sitä pystyä vaikka kävi 45:ssä. Hyppäsi jopa takasinpäin, eli haki itse hypylle!! Mutta hyvin harva kerta oli täysin hiljaa. Aina piti vähintään komentaa mua kun olin siinä siirtymässä sivuun. Aina. Miksi ihmeessä, mitä mä teen väärin? Sitten Minttu sanoi jotain, mikä pysäytti ja helpotti: en mä tee mitään väärin, Sinni vaan on tommonen. Ei kukaan voisi olla niin aukottoman täydellinen, että saisi kaiken Sinnin ongelmallisuuden kompensoitua. Tätä kannattaa nyt pitää mielessä. Me on Sinnin kanssa voitettu ihan valtavasti ongelmia ja voidaan olla oikein tyytyväisiä toisiimme. Nälkä vaan kasvaa syödessä, mutta koitetaan vähän hillitä nyt ettei ihan paisuta.

Perjantaina ohjelmassa oli Hoppulin rästijälki tiistaina väliin jääneen treenin korvaamiseksi. Heti ekana tehtiin ihan reteesti yli 100m jälki joka kulki korkeasta heinikosta, ryteikön läpi, ojan yli, hiekkatien yli ja loppui pätkään lyhyttä nurmikkoa. Ihan oli haastetta siis. Hoppu suoritti aivan suvereenisti matkan joen yli asti. Tien reunassa piti mietiskellä aika kauan ja pitää ihan taukoakin hetki. Lopulta siitä jatkettiin matkaa ja hienosti löytyi tien toiselta puolelta keppi! Palkattiin kovasti ja jatkettiin vielä loppuun. Nurtsilta Hoppu ei viitsinyt nostaa keppejä, olisi ollut kiva vaan painaa eteenpäin kun oli niin helppoa. Vaadittiin se viimeinen silti ilmaisemaan niin saatiin lopetettua fiksusti.

Tauon jälkeen Hoppu pääsi tekemään ekan vieraan ihmisen jäljen! Olin vähän skeptinen itse, mutta sinne Hoppu lähti määrätietoisesti jäljelle kun käsky kävi! Maasto oli helppoa ja jälki lyhyt, mutta kepit löytyi ja Hopulle homma oli ihan selvä. Tosi tosi taitava jälkikoira!

Illalla tehtiin juoksulenkki flunssasta palailevan itin tahtiin. Eli tosi hitaasti 5 kilsaa ja kokonaan remmissä.

Lauantaina käytiin pieni pyrähdys Uutelassa. Kauniin päivän fiilistelyä ja vähän lutrausta. Vesi oli kylmää, mutta Hoppeli vaan tykkäs kahlailla. Sinni nautiskeli enemmän rantaan ajautuneesta siitepölymassasta ja olikin loppumatkan ihan keltainen.  Illalla jätettiin Sinni kotiin ja mentiin Hopun kanssa ekoille muditreffeille. Hoppu saapui iloisena paikalle ja solahti mudien sekaan muitta mutkitta. Paikalla oli paljon leikkisiä blodipentuja ja Hoppel olisi sopinut joukkoon mainiosti, mutta hän koki itsensä liian vanhaksi moiseen ja viihtyi enemmän ihmisten kanssa. Jos ei huvita leikkiä niin ei sillon tarvi. Sitä paitsi yksi kuriton poikakoira rakastui Hoppuun ikihyviksi ja ahdisteli sitä koko ajan. Ei Hoppu siitä paljon painetta ottanut, mutta ei se nyt mustakaan niin miellyttävää ollut.

Sunnuntaina taas lenkkipäivä. Tänään juostiin Naisten kymppi ja me naiset tehtiin omamme täällä itseksemme. Tosin siitä tuli melkein 11km. Kaikki meni muuten hyvin, mutta Treksportit ei tykänny kun käytiin välillä vilvottelemassa ja kahlasin itsekin veteen. Märät kengät löystyi ja hiersi inhottavasti ja matkan teko oli hankalaa viimeiset 3km.

Illalla lähdettiin treeneihin Crocseissa, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hopun treenit menikin ihan ok. Tehtiin hyppytreeniä, perussarjaa ja kasvavaa sarjaa. Hoppu hoiti homman ammattilaisen ottein kun nyt oli vinorimat joita täytyi jo vähän kunnioittaa. Kasvavan hän tosin meinasi ottaa liiankin rutiinilla ja pitää askelen samana vaikka välit kasvoi. Muutaman toiston jälkeen hoksasi kuitenkin.

Seuraava treeni oli helppoa edestakas-rataa putkilla ja hypyillä. Pitäisi olla meidän bravuuri. Vaan ei siitä tullut mitään kun ei sinne kupille saanutkaan mennä joka kerta kun nenä sinne näytti. Jouduttiin inhottavasti jankkaamaan ja alkoi maistua tosi puulta itse kullakin. Ei kuppi ole looginen palkka sillon jos rata menee maalista ohi ennen kun kupille pääsee. Epäreilua ja tylsää. Ei Hoppu tahallaan tee väärin ja ei se ole ihmekään jos menee maku kokonaan kun ei yhtään tajua miten pitää toimia. Tässä kohtaa päätin sitten alkaa tosissaan miettimään mikä on Hopulle paras palkka ja lakata miettimästä mikä olisi mun mielestä kivoin palkka.

Sinnin treenit alkoi kanssa hyppyhommilla. Hän teki ihan hyvin hommia, vaikka tuo paikaltaanlähettäminen onkin nyt vähän työn alla. Kasvavaa sarjaa Sinni ei ollutkaan ennen tehnyt ja oli kiva nähdä, että hyvin selvitti senkin.

Rataan tutustuessa sitten totesin, että ei taida crocsit olla oikea ratkaisu radalle. Muuta vaihtoehtoa ei siinä ollut, kun jättää popot kokonaan pois. Onhan tätä paljasjalkailua jo treenattu hyvä tovi, aikakin heittää kengät pois. Pieni shokki se oli silti sorakenttään ottaa tuntumaa. Sai alkuun juoksennella aika paljon, ennen kun alkoi tottua. Paikallaan oli helppo olla, mutta jos jäi paikalleen niin liikkeellelähtö oli sitä vaikeampi mitä kauemmin seisoi. Siellähän sitten hölkkäilin. Alkoi se pikkuhiljaa tuntumaan ihan ok:lta, ei sitä päässyt unohtamaan vielä ja kovin lujaa ei voinut juosta, mutta tarpeeksi.

Simpan kanssa hommiin vaan. Sen verran jalkinevalinta häiritsi, että en saanut Sinniä jäämään starttiin. En ollut ihan tosissaan vielä. Eka yritys meni muutenkin ihan räiskimiseksi ja tosi huono kuva annettiin Tanelille, joka oli apukouluttamassa. Siinä sitten sisuunnuin ja johan meni lähdöstä ties mihin asti ihan superhyvin! Voin hyvin väittää, että olisi mennyt vaikka koko rata, mutta palkkasin siihen mihin oltiin edellisellä kerralla päästy. Samaa rataa meni loppu treeni: aluksi kokeiltiin ja mokattiin, sitten opittiin ja loistettiin.

Kaikkea en ala kertaamaan, mutta ne olennaiset kommentit Tanelilta oli tämä aina niin yllättävä: pitää ohjata rauhallisemmin. Tiedetään tiedetään, mutta se ei oo niin helppoa! Hyvä se on tulla vieraan siihen sanomaan! Mutta toisaalta hyvä, että tulee tuoreet silmät ja sanoo sen. Kun tottuneilta se unohtuu väkisinkin sen kaiken muun alle. Toinen järkyttävä, mutta terävä huomio oli, että kun Sinni kerran irtoaa huonosti ja kääntyy hyvin liikkeestä niin siinä voi tosi paljon ohjata "rytmittämällä" eli siis juoksemalla edessä näyttämässä "nenästä vetäen", käytännössä ennakoimatta käännöksiä. Yäk. Mutta totta, pakko kai hyväksyä se meidän vahvuudeksi. Hankala vaan alkaa käyttää sitä kun juuri sellaista agilityä inhoan.

Sinni antoi kyllä kaikkensa ja oli oikein mukava treenikaveri. Mulla taitaa olla kaksi oikein kivaa koiraa tässä nyt :) Kivuuden kruunaamiseksi he käyttäytyivät oikein nätisti loppulenkillä Oilin kanssa, ei yhtään turhaa huutoa tai riehumista.