Löysiä niveliä

Paimentelun ja jalkavammailun päälle sopi hyvin viettää koiraton juhannus. Hoppu meni kotikotiin kaltaistensa joukkoon. On siinä Marjolla komppania: kaksi mustaa ja kaksi vaaleaa, kaksi pientä ja kaksi isoa, kaksi tiukkapipoa ja kaksi joviaalia, kaksi äitiä ja kolme lasta. Jokainen omalla tavallaan kaikkein paras.

Sinni meni vara-Martaksi kun Martta on ollut kasvattajalla pentujensa kanssa jo pari kuukautta. Vähän epäilin miten Sinni saappaat täyttää, ihan samaa reippautta, tasaisuutta ja selväjärkisyyttä ei välttämättä kaikkiin tilanteisiin löydy. Mutta hyvällä tahdolla elo oli saatu luistamaan, Sinnin kanssa oli ollut ihan mukavaa! Olisinpa ollut lintuna puun oksalla kun parivaljakko ohitti koiria. Sinni oli kuulemma ollut hiljaa.

Vähän koiramaisuutta tarvittiin omaankin juhannukseen ja sunnuntain perinteisiin juhannusnyyttäriolympialaisiin vei tie. Tarjolla oli notkuva pöytä mm. täydellisiä itse tehtyjä suklaacookieita, ja tietysti kolme osakilpailua.

Tilaisuuden hengailuhengen mukaisesti leiriydyimme pöydän viereen koko illaksi. En jaksa miettiä oliko se terveellistä tai fiksua. Hopun remmi oli illan jälkeen 20cm pidempi ja ehkä pari kertaa jouduin menettämään hermoni kiljukauloille. Mutta ainakin meillä meni lujaa radalla ja mahani sain täyteen.

Olin ladannut namimunan valmiiksi takataskuun, mutta Hoppu sai ihan loputtomasti riemua patukan repimisestä. Pikkutyttö kaahasi ihan päättömänä putkesta putkeen eikä ihan saatu ekan radan takaakiertokohtaa toimimaan kun kyseisen hypyn takana häämötti putki. Ei se mitään. Sinni löysi onneksi takaakierron ja oli muutenkin mukava, ja nopea. Lähtöjä ei nyt kuulunutkaan saada toimimaan kun en jaksanut itsekään alkaa rauhottumaan.

Keskimmäinen osakoe oli keppien kellotus. Alkuun Sinnillä oli vähän orientoitumisongelmaa, mutta hienosti hän keräsi itsensä ja yllätti mut. En olisi sen hötäkän keskellä uskonut Sinnin pystyvän pujottelemaan kahta peräkkäistä puhdasta suoritusta. Vähän tökkivä on pujottelutyyli, mutta alle 3s on suoritusaika silti, ihan ok.

Hoopo ei tehnyt keppejä, ei olisi ollut ihan reilua.

Viimeinen koitos oli taas helppoa putki-hyppy-paahtamista. Paitsi että oli siellä kettuterrieriputket, ulkopuolelta vinosti väärään päähän ohjattavat. Niitä piti Sinnin kanssa vähän jauhaa kun ei heti löytynyt. Mutta jauhaminen auttoi ja taas sain olla yllättyneen onnellinen. Kyllä Sinni pystyy jo hiukan keskittymään ja hakemaan esteitä. Kyllä sen kanssa voi jo tehdä jonkinasteisesti luottaen.

Hoppuhan hoiti tämän tehtävän heti nollana ja tietysti lujaa. Aika oli Sinniä parempi. Tottakai, sanoisi joku. Mutta ei se ole niin itsestäänselvää vaikka kokoero onkin Hopun puolella. Silloin kun Sinni tekee nollan, on kaiken mentävä täydellisesti ja silloin vauhtikin on hurja. Sinnin nollan voittaminen on kova juttu. Ja joo joo, on se Sinnin nollakin kova juttu. Niin kova, että kovin montaa Sinnin nollan voittajaa ei tulla missään koskaan leipomaan. Niitä nollia ei nimittäin ole tulossa ainakaan virallisissa kisoissa mitään suuria määriä.

Normaalielämään palaamisen tueksi suuntasimme Johannan osteopaattiseen hoivaan koko sakki. Ekana hoidettiin tärkein, eli mut! Ei tuolla polvessa mitään yksittäistä suurta ongelmaa ole, satun vaan omistamaan laiskat jalat ja löysät nivelet. Onneksi olen löytänyt barefoot-uskonnon. Ainakin jotain lihaksistoa löytyy jalkateristä ja sehän se on ainoa keino pitää nämä ryhdittömät jäsenet kurissa. Pitää vaan alkaa systemaattisemmin tekemään lihasta sieltä jalkateristä ylemmäskin. Hyvä tästä tulee! Pohkeet on jo selvästi isommat kuin ikinä, seuraavaksi siis polvet oikein päin ja tukeviksi.

Hoppu oli vuorossa sitten. Innolla hän ponkaisi autosta tutkimaan mihin oli tultu. Sisällä vaan iski heti SUURI epäilys. Tovi tätä ihmeteltiin ja sitten tajuttiin, että seinää vasten muoveissa nojaava peili teki vaikutelman, että huoneen yksi seinä oli jyrkänteen reuna. Pikkuisen liioteltu terve korkeanpaikankammo se siinä siis vaan hei. Pistettiin peili piiloon ja koitettiin vakuuttaa, että ihan hyvällä asialla ollaan.

Tämä oli Hopun eka kerta missään hoidossa ja ihan jännä oli seurata miten suhtautuu. Hoppu kyllä antaa suorittaa toimenpiteitä ihan rauhassa. Sitä ei tarvitse koskaan ottaa mihinkään vankkaan otteeseen kun hän pysyy kyllä nätisti muutenkin. Mutta nyt piti siis ottaa aika isoja otteita ihan hoidon takia. Se oli Hopusta aika ahdistavaa. Hän kyllä suostui, muttei rentoutunut tai mitenkään nautiskellut. Hassu tyyppi.

Ei Hopusta mitään löytynyt, terve kasvava lapsi. Niskassa oli merkkejä eilisen remminvenytystreeneistä, ja alkuun jännitti vastaan vähän sieltä sun täältä. Loppua kohden alkoi rentoutumaan ja uskon, että ensi kerralla tietää jo alusta asti miten kuuluu olla.

Sitten tuli Sinni cuzi suussa rehvakkaana paikalle. Viimeksi ollaan käyty hoidossa joskus alkuvuodesta ja olen ollut kovin tyytyväinen kun selkä ja kintereet on nyt olleet niin hyvässä jamassa. Eipä ole tullut mieleen, että kyllä siinä muutakin vikaa voisi olla. Pitäähän terveitäkin koiria hoidattaa säännöllisesti jos paljon harrastaa. Johannahan tietysti näki Sinnin sellaisena kuin se on nyt, ei verraten siihen, mitä se pahimmillaan on ollut. Eikä se nyt kovin hyvältä näyttänyt, siis verraten terveeseen ja normaaliin koiraan.

Vasemmat jalat oli molemmat jäykkiä. Kyljessä ei ollut mitään kummempaa, vähän hassua siis. Lisäksi Sinnin kaikki varpaat suuntaa ulospäin, jostain syystä ei ihan ideaalisti itseään käytä. Operoidun jalan tassu oli tosi tiukka ja astuessa niksauttaa hassusti varpaat, ei rullaa tasaisesti koko tassun yli.

Niin paljon oli Sinnissä laitettavaa, kuten mussakin, että ei ole asiaa kisoihin tänään. Ensi viikolla mennään uusiksi molemmat ja katsotaan mihin suuntaan on tilanteet kehittyneet. On se aina niin mukavaa kun saa hoidettua itseään ja Sinniään :) Hoppu nyt jää ulos tästä mun ja Sinnin yhteisestä tervehtymisprojektista. Mitäs on niin terve.