Maanantaina käytiin reppuretkellä Ojangossa. Piti tehä vaikka mitä, mutta eihän mistään tullu mitään kun Hoppu ei anna mun ja Sinnin tehdä ja sitten se ei osaa tehdä itse kun häiriintyy Sinnin seurasta. Sinni kyllä olisi nätisti odottanut vuoroaan sivussa. Hauskasti menee roolit nurinkurin tässä asiassa. Hullu Sinni odottaa niin tyynesti irti kun Hoppu tekee, mutta Hoppu ei pysy yhtään housuissaan kun on Sinnin vuoro. Pistetään sen piikkiin, että Hoppu on vielä nuori ja ei olla kovastikaan treenattu tätä yhdessä radalla olemista ja vuoron odottamista. Talvella sitten taas.
Sinni teki parit toistot keppejä ja perussarjaa. Kyllä ne nyt jotenkuten meni. Hoppu yritti tehdä jotain takanaleikkausjuttuja, mutta siinä taidettiin saavuttaa enemmän negativiista kuin toivottua tulosta. Ja sitten tulikin hirveä kiire töihin.
Tiistaina, torstaina ja lauantaina tehtiin varsin kovat lenkit. Koirille erityisesti torstain kymppi oli rankka kun saivat olla irti ja annoin niiden itsekseen miettiä kandeeko huutaa vai ei. Siellä siis raivottiin ja juostiin ihan tolkuttomasti. Tyypit juoksi pitkin pusikoita ja loppulenkistä alkoi Sinnistä jo näkyä selän kippuroitumista.
Keskiviikkona käytiin vaan normilenkillä ennen treenien vetoa. Sekin oli aika rankka kokemus kun Ojangon metsissä tarvottiin jyrkänteitä eestaas.
Perjantaina normilenkki avarammissa maisemissa ja taas kaahasivat ihan liikaa. Ja Sinni näytti katkaravulta.
Lauantain kympillä olivat molemmat kiinni koko matkan. Ja voi Sinniä, kun ei sieltä irronnut ravia kuin juuri tietyssä vauhdissa. Peitsaus ja tökkölaukka oli Sinni askellajivalikoima. Ymmärrän kyllä mistä tämä johtuu, mutta miksi sen piti just nyt kasaantua näin? Huomenna kisat ja alkuviikko paimennusta.
Kisoihin lähdettiin ok mielellä, olemaan yhdessä. Me osataan mitä osataan ja turha siitä on paineita ottaa. Ennen ekaa rataa hengailtiin ja etsittiin pullo käsiin varmuuden vuoksi. Se varmuus tosin on täysin varmaa sitten. Sinnihän oli aivan tuppisuu ja kun otin remmin pois kentän ulkopuolella mihin jätin sen pullon kanssa, niin siitä siirryttiin lähtöön hyvin siististi. Ja jäätiin sinne myös. Tokana olleen A:n teki hyvin, mutta sen jälkeen kun olisi pitänyt edetä hypylle niin räjähti käsiin koko tyyppi. Hävisi aivan totaalisesti kaikki hienoisetkin järjen hivenet. Siinä oli hyvä mennä kepeille. Pitkään sain jauhaa ennen kuin Sinni tajusi mitä oltiin tekemässä. Vikan välin varasti ja taas jouduttiin jauhamaan. Jokaiselle hypylle tuli kielto tai pari ja kolmannen A:n sitten tuli läpi jolloin oli hyvä laittaa peli poikki.
Ei toimi systeemit ei. Ei toimi systeemittömyyskään. Tämä eka rata oli vielä tosi kiva profiilitaan. Ei mitään mitä ei hallittaisi jos vaan päästään kunnolla vauhtiin. Nyt ei päästy. Tilanne oli aivan liian jännä. Vai onko se niin, ettei treeneissäkään ikinä ekalla saada rullaamaan. Toistoilla vasta löytyy sujuvuus.
Toka rata oli profiililtaan painajainen. Hyppysuoria edestakas rataa pitkittäin ja putkia suorilla kanssa. Me halutaan putket suorien päihin ja suhteellisen lyhyitä suoria. Varsinkin edellisen radan täydellisen irtoamattoman Sinnin kanssa en halunnut mennä radalle ollenkaan. Marjo ylipuhui kuitenkin tekemään oman kivan pätkän niin tulisi tilaisuus käytettyä.
En ottanut pulloa mukaan. Ajattelin ettei tarvi paineistaa nyt. Mutta ilman painetta ei Sinni pysynyt kasassa vaan karkasi lähdöstä. Otettiin hylly ja pullo esiin. Nyt jäi tietysti nätisti, mutta taas räjähti käsiin heti kun saavutti mut radalla. Superhelppo ratapätkäkään ei onnistunut... Piti mennä suoraan kepeille, mutta ei vaan tuntunut löytyvän mokoma este. Otettiin alusta uusiksi lentävällä lähdöllä ja kyllä se lopulta meni kepit oikein.
Voi voi voi. Minkähän takia sinne kisoihin pitää mennä? Ei se auta mennä kisaradalle jos treeneissäkään ei ikinä tehdä ekalla nollia. Tai edes suhteellisen sujuvaa rataa. Se ei paljon auta, että treeneissä jauhamisen jälkeen tehdään lopulta hienoja ja vaikeita juttuja. Sinni (ja minä) ilmeisesti tarvitsee aikaa ja toistoja tutustuakseen rataan. Uusi tuntematon rata on liian jännittävä. Tai sujuisihan se tietysti jos ohjaaja olisi aivan täydellinen, rauhallinen, aina oikeassa paikassa ja selkeä. Olisi kiva löytää tällainen yli-ihminen, minä en ole.
Täytyy taas vähän miettiä tätä meidän harrastamista. Haluaisin kai saada kisaamisen onnistumaan, jotta voisin näyttää koko maailmalle ne Sinnin hyvät puolet. Ja se olisi itselleni valtava saavutus kun onnistuisin näin vaativassa projektissa. Mutta en vaan kestä sitä matkaa sinne, sitä osaa mikä tapahtuu julkisesti. Tiedossa on loputtomasti nöyryytyksiä ja palanutta rahaa. Maksan itseni kipeäksi jotta pääsen näyttämään täydelliseltä tunarilta, jolla on tosi nopea koira joka ei ole yhtään hanskassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti