Tuskailen joka ulkoilulla tuota Sinnin turkkia. Ei se ennen ole noin paljon mua vaivannut. Tosin varmaan siksi, ettei Sinni ole elänyt normaalia talvea vielä. Tai siksi, ettei ole ollut verrokkina tollasta toimivaa karvaa vieressä. Kun vaan olisi joku aine jolla käsitellä karva lunta hylkiväksi. Voisin kokeilla hevosten karvankiillotusainetta, mutta en halua sitä joka paikkaan leviävää äklöä liukkautta. Sisäinen öljyn käyttäminen ei tuo apua tähän akuuttiin tarpeeseen ja olen aika skeptinen toimisiko se ulkoisesti...
Eli mitään en kokeile, senkun murehdin. Ja Sinni koppuroituu kun ei pääse kunnolla lenkkeilemään. Tai siis pääseehän se, mutta ei pysty rennosti irrottelemaan. Jännittyneenä ja epämukavuudesta kärsien säntäilee Hopun kanssa tai raahustaa mun perässä. Ei voi millään olla mukavaa kun tommonen ohut turkki ei eristä lunta yhtään vaan heti se on iholla ja jää vielä kiinni siihen. Ei kai siinä ole edes mahdollista pitää itseään lämpimänä ja vetreänä.
Luulisi tämän olevan koiranvaatetehtailijan unelma, mutta kyllä se on painajainen. Tiedostan liikaa. Havaitsen ongelman, mutten osaa antaa siihen kelvollista ratkaisua. Kelvollinen on siis sellainen, jossa lumi ei pääse tuntumaan epämukavalta ja Sinni voi kirmata ihan yhtä vapaasti kuin Hoppukin. Haalarit ei toistaiseksi tietääkseni tähän pysty, kyllä ne vaan varmasti rajottaa liikkumista. Vai pitäskö mun nyt muka suostua harkitsemaan sellaista?
Haalaria haudutellessa mietitään mitä muuta on tapahtunut. On käyty juoksemassa eilen ja tänään. Sinnin joutuu aina aamulla komentamaan mukaan, hän haluaisi nukkua kun koko yön odotettuaan on vasta saanut tyynypaikan. Itse juokseminen sujuu totuttuun tapaan. Hoppu pelleillee alkumatkan ja Sinni ravaa jo aika paljon. Vauhti on kuitenkin vielä niin hidas, että mitään kovin irtonaista liikettä ei tule esiin.
Eilen päivällä Hoppu sai yllätysvieraan ja pääsi Fridan kanssa riehumaan tohon lähimetsään. Kahdella vaalealla oli huisin hauskaa. Frida taisikin olla eka Hoppua isompi koira, jonka kanssa leikki on sujunut noin hienosti.
Illalla käytiin normilenkillä lumisessa metsässä. Mentiin jonkun jälkiä pitkin ja jouduttiin jyrkänteen reunalle. Ei se ollut kuin mun korkuinen, mutta viisaat koirat ei siitä päätäpahkaa hypänneet. Hyppäsin sitten eka itse ja ajattelin nostaa koirat alas. Sinni tulikin heti olkapäälle ja pääsi hissillä alas. Hoppu sen sijaan ei tullut millään. Se ei vaan luottanut muhun ja pelotti liikaa. Se hyppi, riehui ja sukelteli lumessa siinä käden ulottumattomissa eikä tullut kosketusetäisyydelle. En päässyt enää takasin ylös ottamaan Hoppu remmiin niin lopulta luovutin ja lähdin vaan menemään. Sieltä Hoppis heti hyppäsi perään. Ei se mikään vaarallinen paikka siis oikeasti ollut, mutta harmitti kun Hoppu niin selvästi ilmaisi ettei luota muhun. Kun taas Sinni luotti ihan muitta mutkitta. Nostin itseasiassa Sinnin sinne takaisinkin pari kertaa ja ajattelin että Hoppu seuraa mallia, mutta ei.
Tänään käytiin lenkillä Ojangossa. Samalla vierailtiin hallilla Hopun kanssa. Pieni lurjus teki tosi hienosti keppejä LELUPALKALLA!! Kuja oli pitkä ja itsellekin hankala hahmottaa, mutta Hoppu löysi aina oikein sisään. Lelun toi koko ajan heti mulle ja välissä aina leikittiin ja nautiskeltiin. Tehtiin myös rengasta kun sattui olemaan siinä. Näytin sen neidille kerran ja sitten se vaan meni oikein siitä läpi kun lähettelin.
Sitten sain ikävän puhelun ja meni fiilikset. Kierrettiin rankka umpihankilenkki miettien miten epäreilua elämä on. Ihanan reippaan koiralapsen alaleuassa on kasvain ja vaihtoehdot jatkoon on joko huonot tai kaikkein kamalimmat. Omistajan tunnelmia on mahdoton edes kuvitella kun omakin olo on epäuskoinen ja masentunut. Mulla kuitenkin on mitä mainioin pentu ja ihan hyvin kaikkien vajavaisuuksiensa kanssa elävä törttö. Tosin niin oli tuo nykyinen potilaskin vielä kaksi päivää sitten pelkkää iloa ja lupausta pitkästä vauhdikkaasta elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti