Jambalaija

Hei vaan hei. Perjantaina me käytiin uimassa. Jouduin joka kerta väkisin vetämään Töötön altaaseen ja totesinkin, että helpoin on nostaa neiti liivin kahvasta rampille ja siitä riittää pieni nykäsy narusta. Naapurialtaan täti katseli reunan yli useaan otteeseen, muttei näyttänyt kauhistelevan. Paha sanoa kärsiikö Tööt tosta vai onko se jotenkin oppinut vaan vastustamaan. En silti jaksa enää kysellä ja houkutella sitä veteen, ei se sillä lailla pääsisi altaaseen kun pari kertaa koko aikana. En mä silti nauti Sinnin väkisin uittamisesta, olisi se kiva keksiä miten tosta saisi mieluisaa. Uida joka tapauksessa täytyy, niin hyvää liikuntaa se katkaravulle on.

Uinnin jälkeen pesin molemmat, mutta föönin alle joutui tällä kertaa Hoppen. Sinnin lyhyt kesätukka saa kuivua ihan itsekseen kikkaralle. Hopun karvanlähtö sen sijaan ajoi mut epätoivoseen yritykseen pöllyttää karvat irti föönin avulla. Hoppu itse ei ideasta tykännyt, se oli varma, että fööni on joku paholaisen kätyri. Laite on ihan ok niin kauan kun se ei höngi häntä kohti. Mutta se on kyse elämästä ja kuolemasta jos joutuu ilmavirran kohteeksi. Ei föönailtu kovin kauan ja karvojen pölläyttämisidea jäi idean tasolle.

Lauantaina käytiin juoksemassa. Iti tuli mukaan niin tehtiin lyhyempi lenkki. Sinni oli onnellinen kun sai taas tulla turvallisesti meidän välissä. Hän on hassu. Hoppu ei paljon lisäseurasta piitännut vaan loikki tapansa mukaan pitkin poikin. Ei se loikkiminen mua yksin ollessa haittaa, mutta nyt meinasi tapahtua yks jos toinenkin kompastumisonnettomuus.

Sunnuntaina käytiin kannustamassa Kiusa-äitiä kisoissa. Katsottiin vaan yksi rata ja käytiin vähän irrottelemassa metsässä herrasmies Ficon kanssa. Sitten pitikin rientää näyttöihin.

Maanantai toi mukanaan entistä pidemmän juoksulenkin. Luulin se olevan jo 9 kilsaa ja onnittelin itseäni huikeasta tunnin suorituksesta. Myöhemmin mittasin matkan vain seitsemäksi kilometriksi... Kyllä me vielä kympin tuntivauhtiin päästään, sen näkee jo nyt. Sinnikin ravaili oikein kivasti, jossain kohden ihan näki sen vaihtavan raville kun peitsaus oli hankalaa.

Iltapäivällä mentiin hallille tekemään hyppyjumpat.
1. Set point okseri 25-35 JA kuuden jalan päässä 25 pysty. Tämä oli alastulotreeni aikoinaan ja ajattelin nyt yhdistää sen. Siksi en nostanut okseria enempää vaikka varaa olisi jo. Meni nätisti, mutta ei nyt ihan tiedä pitäisikö väliä kasvattaa kun korkeus nousee. Vai olisiko parempi nostaa sitä pystyä..? Ehkä nämä kannattaa edelleen pitää erillään. Voisi vaikka tehdä sen oikean alastulotreenin, johon kuului kolmen hypyn perussarja alle vauhtia tuomaan. Aikoinaan se oli liian vaikea Sinnille, mutta eiköhän nyt jo ole taitoa.
2. Tein 1. tason power gridin ja otin siinä pari toistoa vierellä juosten. Se meni ihan hyvin ja tuntui tylsältä. Itseasiassa se olisi ehkä kannattanut tehdä ekana kun siinä saa kivasti puhtia pois. Vaihdoin harjotuksen saman tien korkeustreeniksi kolmen hypyn perussarjalla. Korkeus oli 25-35, korkein näytti vähän huteralta niin en nostanut 40 asti vaikka piti.
3. Loppuun tehtiin perussarjaa 20 cm edestakas putken kautta kääntyen. Sinne putkeen oli tosi vaikea mennä ja mulla alko keskushermosto olemaan jo aika kovilla. Mekkala oli siis melkoinen.

Oltiin vaikealla 4. kentällä, eli agilitypäädyssä. 1. kentällä kaikki menee rauhallisemmin kun siellä ei koskaan muuta tehdä kuin näitä rauhallisia juttuja. Lisäksi aina loppua kohden väki lisääntyy hallissa ja se rassaa Sinniä kovasti.Hän siis huusi alusta asti aika paljon ja rauhallisuuteen meni aivan hillittömästi energiaa, multa. Se on jotenkin painajaismaista kun koko ajan pitää rauhottaa tilannetta ja koko ajan kiehahtelee ja saa alottaa alusta ja aina tuntuu rauhottuvan vaikeammin. Niihin yhden harjotuksen viiteen toistoon menee aivan tolkuttoman kauan aikaa kun Sinni ei vaan pysty olemaan hiljaa ja rentona. Itse hyppyjumppa on Sinnille ihan toisarvosta, sen se hoitaa vasemmalla kädellä. Vaan kukapa nyt voisi olla rauhallinen, kuunnella ja totella käskyjä ja sujuvasti puuhata oman ihmisen kanssa. Kun ympäriltä kuuluu ÄÄNIÄ ja on niin järjettömän kiihdyttävää ylipäänsä olla siinä tilassa.

Toi kokemus oli taas niin järkyttävän raskas, että nyt oksettaa. Sinni on luotu huutamaan. Se huutaa ihan jokaisessa tunnetilassaan. Se huutaa kun jännittää, pelottaa, innostuttaa tai ylipäänsä huvittaa. Joskus pitää huutaa kun on tylsää. Usein pitää komentaa milloin ketäkin. Pitää huutaa kun turhauttaa. Hyvin vähän on Sinnin elämässä hetkiä jolloin ei tarvi huutaa. Okei, ei se kotona tyynyllä levätessään huuda. Eikä uimassa, ellei kuulu ääniä tai NÄY joku ulkopuolinen hahmo. Eikä lenkillä jos eteneminen on tasaista kuten juoksulenkillä.

Vaikeaa huutamisesta mulle tekee keskushermostovaikutuksen lisäksi motivaation miettiminen. Onko Sinni onnellinen kun se huutaa? Jos se huutaa seinässä tai häkissä, se on ihan hysteerinen ja tuntuu kärsivän. Sen sijaan ollessaan hiljaa noissa paikoissa, se on oikeasti rauhallinen ja rento. Kun se huutaa komentaakseen mua se on myös jossain hysteerisessä tilassa, se ei nauti tilanteesta, muttei osaa tehdä muutakaan kun huutaa vaan lisää. Pääasiallisesti huutaminen liittyy pahaan oloon. Ja sen tiedostaminen lisää mun pahaa oloa joka haukahdukselta aina enemmän.

Sinnin hiljaisuus on siis meidän molempien parhaaksi. Mutta miten sen saisi hiljaiseksi? Äärettömän herkkähaukkuinen koira. Se haukkuu ennen kuin miettii, yhtään mitään, ihan refleksinä. Se haukkuu autossa pelkästään meinatessaan vilkaista ulos. Se ei halua mennä kotona parvekkeelle kun se tietää ettei pysty katsomaan kadulle haukkumatta. (Lattiaan asti lasinen partsinseinä on aika haastava tässä mielessä.)

Tietyissä paikoissa, kovan harjottelun myötä Sinni pystyy olemaan hiljaa. Jos mielentila pysyy kurissa. Eilen juostessa mentiin pitkä matka niin, että toisella puolella tietä näkyi iso musta koira. En ottanut Sinniä vierelle ollenkaan vaan annoin sen tsempata ihan itse. Pari kertaa se pystyi vilkaisemaan ihan hiljaa! Ja onhan sekin aika hienoa, että vaikka näköhavainto haukututtaa niin haukun pystyy lopettamaan siihen yhteen ja mieli pysyy aika tyynenä. Siitä tietysti kehutaan kovasti, mutta olen aivan varma, että suurin kiitos Sinnille on itsensä ylittäminen. Se, että pystyy itse hallitsemaan mielensä.

Eilen Sinni makasi häkissä hiljaa melkein koko matkan Ojangon kuoppatietä. Koska tosta kangashäkistä ei näy niin hyvin ulos, se pystyi istuessakin olemaan hiljaa. Aika pakonomaista se hiljaisuus oli, mutta tilanne onkin tosi vaativa. Silti olen aivan varma, että itsehillinnän kokemus on tärkein palkka. Sinni ei ole hiljaa koska minä pakotan, vaan koska se itsekin kokee sen mielekkäänä. Tosin ilman mun pakotusta se ei olisi alkuunkaan mahdollista.

Nyt vaan kun osaisi auttaa Sinniä vielä paremmin ja enemmän. Mistä ihmeestä repii keinot ja voimat rauhottaa Sinni agility-ympäristössä. Ja nimenomaan sitten vielä sen itse tehdessä. En tiedä. Ei vaan ole oikein, että Sinni parka joutuu elämään näin vaikeassa maailmassa. Mutta ei ole reilu ja täydellisen tasapuolinen tämä maailma muutenkaan. Otamme siis etuoikeuksia jossain muualla.

Niinpä Hoppu, joka elää varsin mukavassa maailmassa, joutuu odottelemaan seinässä ihan tolkuttomia aikoja ja olemaan vaan hiljaa vaikka Sinni siinä kentällä riehuu ja huutaa minkä kerkiää. Sitten kun Hoppu pääsee itse vuoroon niin neropattina tekee kaiken täydellisesti heti ja oma vuoro onkin äkkiä taas ohi. Eilen hän teki keppejä, tosi pitkältä ja mistä vaan sisään. Ainakin oppii mun tulevan lähelle lopussa kun kaahataan kilpaa kupille. Tämän kilpakaahauksen takia pidin vikan välin aika auki, muuten meinasi kiertää sen. Vähän yksipuoliseksi vaan käy treeni kun yksin treenaa. Kaipaamme namiautomaattia. Lelua heittämällä en halua tehdä, koska onnistun sillon aina heittämään niin, että vika väli menee pieleen.

Tänään käytiin ihana keväinen normilenkki, sellainen mitä niiden pitäisi aina olla. Metsässä oli jo niin paljon maata näkyvissä, että kaverit kaahas ihan villinä. Siis nimenomaan kaahasi eikä vain huutanut toisilleen paikoillaan. Voisi vaan olla joku välivaihe siinä asemasotahuudon ja täysiä kaahauksen välissä. Nyt pitää ihan sormet ristissä kauhusta tutisten seurata mihin oksaan/kiveen/kantoon jompi kumpi itsensä teloo. Ei auta kuin toivoa, että niillä toimii aivot yhtä vauhdilla kuin jalat. Ainakin tänään vielä toimi. Hyvä niin, oli siis vain tosi vauhdikas ja hauska lenkki. Kaahaamisen väliaikoina Hoppu viilenteli itseään kaikissa ihanissa lätäköissä, ai että on kivaa kun päästään noista kinoksista taas!!