Repsahdin.

Addiktioni on huolestuttava. Edellisestä 15 kg säkistä 1/6 kulunu ja ostan uuden, yhtä ison. Huijaan itteäni ja pidän ton nyt autossa vähän aikaa. Mutta, siis, oishan se joskus pitäny ostaa joka tapauksessa, miksei nyt? ...

Toisen addiktioni täytin toissayönä kun tilasin nahkaiset Five fingersit. Ne oli ihan pakko saada jotta kausi jatkuisi pidempään. Toivottavasti nyt kanssa ovat sitten lämpimämmät ja kestävät kastumisen armollisemmin. Jos eivät ole niin sitten ostetaan taas seuraavat...jotkin.

Kolmas addiktio jalostui eilen tosi mainiosti. Tein narusta jotain parempaa kuin metsäremmit. Ne olikin oikeesti aika epäkäytännölliset, ei viitti käyttää yhtään jos on tiedossa että pitää kunnolla kulkea kiinni. Mutta Ojangossa on kyllä hyvät kun remmiä tarvii vaan parkkikselta ulos, lopun aikaa onkin sitten kaksi kättä kun narut häviää taskuun. Mutta siis se jalostus: tein Poppulille oikean remmin! Kolminkertasena eli letillä on just sopivan paksu ja silti kevyt ja letti rakenteena on tosi letkeä, joustaakin vähän. Tosi makea keltanen, kestävä ja hieno! Nyt naru on melkein jo kaikki kulunut, sain yhteensä kolme tarpeellista remmiä ja hintaa alle 5€.

Mun addiktiot on oikeesti tosi järkeviä, terveellisiä ja perusteltuja. Niin kun blogin kirjottaminen. Jos normaalimpiin blogitarinoihin sitten.

Eilen oli Simpan hyppypäivä. Alueelle oli tuotu joku jämäputki johon hain telineet ja viritin sen U:ksi sarjan päähän. Tarkotus oli tehdä putken kautta kaksi toistoa kerralla. Namikippo jäi siis selän taakse lähtöön. Tätä piti kovasti harjotella, Sinni ei käsittänyt yhtään miksi tekisi kiposta pois päin. Tai tekihän se aina hypyt, niin vahva on rutiini. Mutta sinne putkeen se meni vain kerran, sen ekan. Sen jälkeen ei ilmaseksi mennytkään enää. Putkeen meni kyllä hyvin kun se oli suorana ja kippo sen jälkeen. Ja sittenkin kun putki oli S:nä, eli kippo ei näkynyt. Mutta heti kun kippo siirtyi sinne selän taakse niin putki unohtui kokonaan. Se jopa kiersi putken ympäri kun jatkoin käskyttämistä.

Nojoo, menihän se sitten kun seisoin putken suulla. Näin tehtiin siis aika monta perussarjaa ja sen jälkeen sovelsin alastulotreenin kaksisuuntaiseksi. Siis okseri-hyppy-okseri. Kivasti meni, oli rennompi kuin eilen.

Sinnin jälkeen oli Hopun vuoro. Hän pääsi harjottelemaan leikkimistä ja juoksemaan suppuun vedettyjä keppejä. Siinä leikkimisessä on kyllä nyt joku juju mitä en hoksaa. Jotain teen väärin. Tuntuu jotenkin latistuvan kovin nopeasti eikä tosiaan halua tuoda mulle takasin. Ehkä yritän vaan liikaa. Mutta toisaalta leikkihalusta ei pitäisi olla puutetta, päinvastoin.

Treenien jälkeen käytiin lenkillä, jonka tarkotus oli olla aika tasanen, mutta vapaa leikin kannalta. Se tasasuus toteutui ehkä maaston kannalta, mutta muuten oli aika kivikkoista. Vaikka kello oli vähän, oli talviajan takia jo pimeää ja tämä yhtälö tarkottaa ylikansoitettuja valaistuja polkuja. Se tarkoittaa Sinnille paljon jännitystä. Jännittynyt Sinni taas ei ole kovin hyvä leikkijä. Jouduin koko ajan pelkäämään, että kohta napsahtaa joku paikka rikki. Ihan kammottavaa elämä loukkaantumisherkän koiran kanssa, vainoharhaisuus hiipii mieleen aina silloin kun pitäisi olla kivaa. Tästä lenkistä selvittiin kuitenkin vain yhdellä suurella säikähdyksellä: se olikin joku risu.

Tänään oli ravipäivä. Sinnillä oli kauhean kova vauhti, meni vähän väliä edellä. Tosin pikkusen taas vaikutti hämäryys eli vauhti ei ollut vain intoa vaan välillä myös paniikkia. Tai "paniikkia", sillä palautuu aina kyllä tosi nopeasti. Tai ehkä se jatkuva eteneminen auttaa palautumiseen, ei voi jäädä miettimään kun koko ajan pitää keskittyä jatkamaan matkaa. Yhtä kaikki, olin tosi yllättynyt kun silti lenkkiin meni ihan yhtä kauan kuin aina. Se on joka kerta tasan 30 min. Ehkä sitten vauhti vaikutti lujemmalta, koska ravi näytti hyvältä alusta asti, siis rentoa ja matkaa voittavaa. Yleensä alussa aina töpötellään. Ilmeisesti töpöttely on silti ihan yhtä nopeaa...

Hopulla ohjelmassa oli seikkailu paikallisiin puistoihin. Tällä kertaa löydettiin ihan oikeasti uusi juttu. Tuolla on joku erikoinen kivitaideteos, erikokoisia kiviä isossa ringissä maassa. Pienimmät jotain 20 cm ja isoimmat mun korkusia. Niiden päälle on tosi kiva kiipeillä. Nyt kiivettiin vaan pienempien päälle, niissäkin oli haastetta kun kaikki ei ole ihan pöytämäisen latteita päältä. Hauskaa tuossa on se, että haastetta riittää vielä pitkään, keksittiinpä kiva harrastus!

Saman puiston toisessa päässä oli ne tutut puut. Nyt oli lelukin mukana ja kierreltiin jo aika hienosti. Taas vaan leikki sujui niin nihkeästi, että lopetettiin aika lyhyeen.

Oli tosi kivat puuhat tänään molemmilla, juuri sopivat niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Sinni sai selälle arvokasta hyvää ravia ja päälle mukavaa yksinkertasta, mutta reilulla tavalla vaativaa puuhaa. Hoppuli sai monipuolista mutta pennun tahtista puuhaa päälle ja kropalle. Hopun kanssa on niin ihanaa kiertää tuolla "kaupungilla" kun ei tarvi koko ajan olla silmät selässä, mistä tulee mitäkin pelottavaa. Se huomaa kyllä kaikenlaista, muttei reagoi mitenkään tarpeettomasti ja siihen saa kontaktin koko ajan. Sinni kanssa ei voi katsoa edes kelloa tarkistamatta ensin ympäristöä, ettei näy mitään kulmaa, jonka takaa voi tulla joku yhtäkkiä. Siis ihan oikeasti tajusin tarkistavani ympäristön ennen kun kaivoin puhelimen esiin.

Tarkennukseksi vielä kuitenkin: Kirjaan nyt ylös aika paljon näitä Sinnin ja Hopun eroja. Sille faktalle en voi mitään, että järjestään ne on Hopun eduksi. Ne on silti yksittäisiä asioita. Ne ei vähennä yhtään sen kokonaisuuden arvoa, jonka nimi on Sinni. Sinni on ihana, mun hullu. Täytyy mulla hullulla olla oma peili. Hoppu on jotain muuta, ehkä egobuusteri. Kukapa ei egobuustia kaipaisi, mutta ilman peiliä elämä käy ulkopuoliseksi, sitä hävittää itsensä ;)