Mäiskis!

Treenit ja treenaaminen on tosi kiva asia, ne tekee ainakin puolet siitä miksi koirat on niin tärkeitä. On niin hienoa puuhata koiran kanssa, oppia ja kokea yhdessä. Se sohvalla kölliminenkin on antoisampaa kun on sitä ennen yhdessä harrastettu.

Eilen tosiaankin harrastettiin. Oli niin rankka ilta, että vaikea edes muistaa mitä kaikkea tapahtui. Suurin osa rankkuutta oli sään tuoma haaste. Pitkin iltaa satoi enemmän tai vähemmän, oli siis pakko pysyä koko ajan liikkeellä, ettei tajua miten märkä ja kylmä oikeastaan onkaan. Onnistuin hyvin tuossa tavoitteessa ja juuri siksi oli aika puuhakkaat neljä tuntia.

Rupeama alkoi kevyesti raahaamalla esteitä kentältä toiselle. Se on oikein hyvää väliaikajumppaa, lämmittää hyvin. Hopun treenit sitten käyntiin. Alussa jumppailtiin ja temppuiltiin. Sitten takaakiertoja. Siis meidän akilleen kantapää. Otin sen haasteena ja kaivoin lelun esiin. Mehän leikitään! Ja mehän leikittiin. Ei siinä tosin kovin montaa kertaa saatu niitä itse takaakiertoja kun ei leikki oikein sittenkään lähtenyt käyntiin. Pari kertaa silti toi lelun ja vähän niin kuin piti kiinnikin... Niinkun melkein onnistui siis. Loppuun tehtiin vielä namilla ja saatiin varsinaista harjotustakin tehtyä oikein mallikkaasti. Kaukaa ja varmasti lähti kiertämään, oikein taitava.

Sitten kujalle. Aloitin ihan lyhyestä kujasta, samasta mitä viimeksi tehtiin. Oli niin hienoa ja helppoa että pidensin samantien. Edelleen oli hienoa ja virheetöntä. Tosin olisi voinut omaa sijaintia varioida ehkä enemmän, ei vain vastaanottamista. Pidensin siis vieläkin ja nyt alkoi tulla virheitä. Alkoi olla toistojakin tässä vaiheessa kyllä. Pitää ensi kerralla palata askel taaksepäin ja ottaa enemmän paikkoja.

Loppuun vielä alastuloa. Halusin alkaa tehdä esteeltä asentoon tulemista, ei enää pelkkää peruuttamista. Nyt kun oli apuhenkilö niin oiva mahdollisuus. Olin kokeillut sitä kerran yksin ja oli ollut ihan hepreaa. Hoppu laitettiin alle metriä oikean kohdan yläpuolelle ja siitä Alas-käskyllä liikkeelle. Ei olisi oikein millään tajunnut jutun jujua. Ensin olisi mennyt vaan yli ja kun se hihnalla estettiin niin kohta ei tullut ollenkaan. Kyllä kai siellä aivosolut teki töitä ja jatkossa ollaan vähän viisaampia. Pitää kyllä varmaan silti vahvistaa tuota peruuttamalla oikean paikan löytämistäkin vielä. Tavallaan kyllä tietää sen, mutta ei taida ihan täysin varma aina olla.

Välitunnin viihdykkeeksi käytiin ensin koikkereiden kanssa lenkillä. Sinni joutui edelleen huutamaan vaan remmissä kun pennut riekkui. Lily ei välitä juoksevista pennuista yhtään ja saa mennä vapaasti menojaan, millonkohan Sinni saavuttaa saman asenteen?

Märässä ja kurassa kaikki on tehokkaampaa joten lenkki oli puolelta ohi. Lopun puolikkaan sai Kiusa huolehtia mun lämmityksestä. Leikittiin ja riehuttiin oikein antaumuksella. Ekana parit tottistouhut, seuraamista ja sivulletuloa. Patukasta irrottamista ja vapautusta takas kiinni. Sitten ihan piruuttani tein parit istumiset, ne meni hyvin. Sitten säädin hyppyjä ja Kiusan piti odottaa paikoillaan, no tietysti! Loppuun tehtiin parit ratakuviot oikein mallikkailla lähdöillä. Siis useampi lähtö peräkkäin ja täysiä rataa ja leikkiä välissä. Ei mitään ongelmia. Kiusa oli ihan mieltsin makee. Tosin olin mäkin sille aika topakkana, yhtään ei purtu hihaa tai käskyjä kyseenalaistettu.

On Kiusa kyllä selvästi eri kaliiberia kuin tuo mun Kiusankappale. Koko tietysti itsessään tuo enemmän poweria, mutta on se muutenkin kertakaikkiaan voimakkaampi. Mulla on laittiversio <3 Ja parempi niin, kyllä se täyspäiväisesti on mukavampi. Turboversiosta on ihana nauttia näin aina sillon tällön.

Sittempä olikin Sinnin vuoro. Meitä oli vain kaksi treeneissä. Oikein kiva juttu juuri sille kerralle kun piti vaihtaa esteiden kanssa kenttää... Uutterasti silti saatiin ihan fiksun radan ainekset roudattua. Ja siitä vaan Sinnin kanssa ekana radalle.

Oli vähän hätiköityä toimintaa. Vähän siinä kerkesi liikuttaa, muttei juuri tasottaa painekattilakoiraani. Niinpä menin sinne tekemään kisanomaista lähtöä ilman nameja aivan ylikuumalla koiralla. Hienosti meni itse lähtö, siellä pysyi. Mutta tokana oli puomi ja siinä ei ollut toivoakaan järkevästä kontaktista. Kyllä se oikein pysähtyi, mutta lähti siitä omin luvin kuin ammuttuna pois. Eikä millään olisi rauhottunut.

No okei, siinä oli aika vaikea sivuetäisyyskin mulla ja me ei taideta olla sellasia kovasti treenattu kokonaisella puomilla. Härkkimisessä tietysti on tehty, mutta se on eri asia. Yhdistelmä ylikuuma koira+älytön vauhti+mun vaikea sivuirtoominen+mun hitaus= ei mitään toivoa. Sinni oli siis siellä päässä jo ennen kuin mä olin asemissa ja sen olisi pitänyt malttaa odottaa yhden askeleen verran, jotta olisin päässyt kunnolla asemiin jatkon kannalta. Okei, olisi varmaan pitänyt tehdä eri lailla tuo itse, jäädä vielä kauemmas seuraavan esteen taakse. Kyllä Sinni sinne puomin loppuun olisi mennyt silti. Pitääkin mennä testaa :)

Puomihärdellin jälkeen piti ihan ottaa koira syliin ja rauhottua yhdessä. Siinä Marjon kanssa jutellessa Sinni kerkisi tasaantua niin, että veti syvään henkeä, ihana tunne! Siitä oli hyvä jatkaa. Nyt saatiin ihan fiksua rataa tehtyä ja Simppa oli hieno! 90 asteen umpikulmasta ulkopuolelta kepeille lähetys ihan silleen "tottakai!". Teki kepit loppuun asti ja irtosi siellä lopussa vielä hypylle vaikka mä jäin puoleen väliin. Okei, taas sain siis olla aika paikoillaan ja sehän on meille se helpompi. Mutta toisaalta kuitenkin liikuin siihen puoleen väliin asti ja oli sellanen fiilis, että olisin saanu liikkua enemmänkin. Pitää nyt vaan pitää kiinni myös tosta, että mun ei tosiaan tarvi liikkua siellä. Se on iso vahvuus, joka meinaa helposti tuhraantua kun useimmiten siellä kuitenkin juostaan mukana.

Vinohyppyinen hyppysuora joka päättyi putkeen oli meille mahdoton. Olisi siis pitänyt juosta yhdessä ja Sinnin jatkaa eteenpäin. Siis ihan vaan eteenlähetys. Eihän semmonen nyt herranjestas radalla onnistu. Jos se ei onnistu edes ilman mitään esteitä ja lelua heiluttavalla, kutsua huutavalla palkkahenkilöllä. Sinni ei voi sietää meidän kilpajuoksua, siinä tilanteessa on vaan pakko keskittyä huutamaan mulle.

Eteenlähetys siis vielä vaiheessa, ehkä sekin joskus onnistuu. Niin moni mahdottomana pidetty asia on kuitenkin jo muuttunut ihan normaaliksi. Sinni on nyt tehnyt hienoja kontakteja ja keppejä radalla useampaan otteeseen. Lisäksi se lähtökin kyllä tulee sujumaan, kyllä Sinni ainakin pysyy. Eri juttu sitten missä mielentilassa ampuu radalle.

Kerran Sinniparka pamautti itsensä renkaalle nivusistaan. Ilkeän näköinen tapaus. Ei toistunut ja ihan hyvin meni rengas sen jälkeen. Pitää nyt tänään tsekkailla.

Treenien jälkeen taas seesteinen lenkki Oilin kanssa. Tosi hassua miten hiljasta ja kilttiä sakkia ovat tuossa vaiheessa iltaa. Sitten kipinkapin kotiin kuivumaan ja lämmittelemään. Koirat oli onneksi melko kuivia, kiitos Pomppien. Ja yöpissalla Sinni ravasi ihan nätisti, ei ainakaan vetänyt tärähdys selkää kyttyrälle.

Tänään tehtiin vaan tosi reilu normilenkki. Piti olla rentouttavaa palauttelua ja niin suurimmaksi osaksi olikin, mutta välillä piti rallata pitkin millon mitäkin otollista maaperää. Rannat tulvii ja oli hauska kiertää normaaleja reittejä vähän sisempää. Pitkospuut oli veden alla ja vaahtopäät kuohui jalkoihin siellä missä ei kuuluisi. Hopusta pärskyt oli tosi hauskoja ja taisi hän pludatakain niitä havitellessaan, liukkaita märät kalliot ja pitkospuut.

Pari yötä sitten Hoppu oksensi kiven, tänä yönä oksenteli taas sama tyyppisesti, mutta ei tullut mitää selkeää ulos. Onkohan siellä nyt lisää kiviä..? Ainiin, Sinni pääsee keskiviikkona fyssarille, perjantaina uimaan ja treenaamaan. Atiivinen joulunalus.