Tässä on ollut joku kaamea synkkyys yllä nyt jonkun aikaa. Ollut motivaatio koirajuttuihin ihan kateissa ja eipä paljon muutakaan ole huvittanut tehdä. Väkisinhän sitä jotain aina vääntää, mutta ei se mielekästä ole. Suurin syy synkkyyteen on yksinkertaisesti sää. On ollut niin kamalan kurjia ilmoja ettei mitään tolkkua. Ulkona on koko ajan niin pimeää, tuulista, märkää ja kylmää, että se jotenkin syö kaiken ilon elämästä. Päätin jopa niin, että koirienkin kannalta parempi pysyä sisällä kuin mennä ulos kärsimään. Väkisin ei tarvi itseä tuolla rääkätä.
Siksipä onkin ihanaa kun lämmin, kuiva ja puhdas halli valmistuu kovaa vauhtia. Mutta sitten senkin asian valtasi synkkyys. Realismiahan se kai vaan on, mutta ottaa kovasti aivoon sopeutua hallitreenaamisen tyyriyteen ja tiukkoihin aikatauluihin. Pakkohan siihen tietysti on lopulta sopeutua ja koittaa vaan löytää se paras kompromissi omien toiveiden ja ulkoisten reunaehtojen välistä. Kyllä tässä nyt taitaa lopulta kaikki hyvin mennä. Synkkyys väistyi kun Marjo palasi, kiitos vaan!
Tänään myös sää hetkeksi hellitti, oli melkein sinistä taivasta välillä näkyvissä ja ulkona oli jo ihan mukavaa. Ihan toiseksi muuttui mieli kun maailma kirkastui. Tuntui jo ihan houkuttelevalta mennä treeneihin tänään. Vielä eilen mietin, ettei mitään järkeä treenata ulkona enää tänä vuonna.
Siispä kävin ostamassa makkaraa ja mietin, että nautitaan nyt kunnolla kun on näin hyvät treeniolosuhteet. Koska onhan ne.
Matkalla Ojankoon mietin, että tänään en stressaa mitään turhia. Ihan turha tehdä ongelmia asioista, jotka ei oikeasti niitä ole. Hoppu on juuri sellainen koira kuin toivoinkin ja nyt mun pitää vaan olla sen arvoinen. Ei ainakaan jäädä sen jalkoihin, niin kuin tämä leikkiongelma nyt vähän vihjaa.
Otin kyllä lelut mukaan, mutta en siksi, että Hopun pitää ehdottomasti niillä palkkautua vaan siksi, että voin halutessani suoda sille leikkihetken. Makkara oli kuitenkin niin herkkua, että eiköhän sillä hoideta palkkaaminen.
Kujaa tehdessä olin ihan kuningas, olipa tyydyttävää. Hoppu pysyi narun päässä ja palkkana oli namikuppi. Veto kupille oli koko ajan kova, mutta ei mun tarvinnut taistella kupin ihanuuden kanssa kun vein vaan narusta aina alkuun. Hurjalla kaarella Hoppu lähti aina suorittamaan, ymmärsi kyllä että kupille ei ihan suoraan voi kaahata. Mutta kovin tarkkaan ei vielä osannut niitä keppejä etsiä. Selvästi kuitenkin mietti koko ajan ja pysyi järkevässä mielentilassa. (Tässä siis vertaan Sinnin vastaavaan toimintaan) Oli tosi tehokkaan ja energisen tuntusta treeniä, lisää sitä äkkiä! Harmi vaan, ettei yksin onnistu tuo.
Alastulotreeniä ollaan tehty sillon joskus kauan sitten treeneissä viimeksi ja nyt yhteensä kolme kertaa. Alussa piti kovasti miettiä mitä siinä tehtiinkään. Tosi kivasti silti pystyin omaa asentoa jo vaihtamaan ja Hoppu määrätietosesti hakeutui oikeaan asentoon. Tästä on tosi hyvä jatkaa, ehkä vähän useammin voisi treenata.
Kyllä Hopun kanssa oikeasti voi treenata, intoa ja malttia ja älliäkin löytyy vaikka kuinka. Olen vaan jotenkin nyt alkanut pelätä että mokaan jotain pahasti ja sitten en ole edes uskaltanut yrittää. En tajua, joku outo jarru vaan on mennyt salakavalasti päälle. Nyt se äkkiä pois ja nautiskelemaan hauskan koiran kanssa puuhailusta!! Ei se niin vakavaa ole ja rikki tuo ei tosiaan mene hevillä. Eikä saa alkaa matelemaan sen edessä, ihan tavallinen koira Hoppu kuitenkin on, vaikka Kiusankappale onkin. Onhan Kiusakin vaan koira vaikka sen ylivertaisuudesta en koskaan yli ole päässytkään.
Sinnikin on ihan tavallinen koira. Sellainen, jonka kanssa voi tehdä rataa! Oli tosi hauska mennä sen kanssa treenaamaan. Vaikka radassa on haastavat kohtansa niin otetaan ne haasteina ja katsotaan kuinka pärjätään. Sillä kyllä Sinni pärjää! Sinni oli niin hieno, että Eckerö on nyt ihan varma. Me tehtiin radalla kaikki kontaktit ja kepit!! Okei, kepeillä pystyin pysymään paikoillaan koko ajan, mutta silti. Sinni teki keinun superhienosti ja siitä kepeille avokulmaan ja määrätietosesti loppuun asti. Minä jäin alkuun ja sivuun ja pystyin hienosti ottamaan tyypin vastaan takaisinpäin. Sinniliini oli ihan mielettömän hieno, ei edes paljoa huutanut vaan teki kiltisti mitä ohjasin. Jäi lähtöönkin ekalla kerralla tosi hienosti, sen kun jätin vaan. Tokalla kerralla vaati rauhottamisen ennen kun jäi, mutta eihän kisaradallekaan mennä heti edellisen jälkeen.
Pieni Simppa oli vaan niin ihana. Aivan mieletön fiilis lähteä niin pitkästä aikaa oman koiran kanssa kisaamaan. Meille tulee hauska retki Ahvenanmaalle. Huutoa siihen kuuluu paljon, mutta ei se haittaa, varmasti myös paljon muutakin <3 Jäitä pitää ainakin ottaa monta sangollista mukaan, niitä pitää laittaa pipoon mulle jokaiseen rataantutustumiseen pari kiloa. Jos tutustun järkevästi ja nään mielessäni Sinnin menevän oikein ja kauniisti niin silloin kyllä pystyn ohjaamaankin sitä niin.
Mun maailman ihanimmat koirat oli ihan yhtä onnellisia treeneistä ja jälkilenkillä Oilin kanssa oli tosi seesteistä. Kukaan ei rähjännyt tai edes huutanut juurikaan. Voi heitä, voi meitä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti