Onnenpäivä

Eilinen oli hyvä päivä. Ei tosin niinkään blogin päähenkilöillä vaan tällä inhimillisimmällä osapuolella. Päähenkilöistä toisella on aina onnenpäivä ja toisella joka päivä on aina yhtä täynnä stressiä, positiivista ja negatiivista.

Onnellinen päivä alkoi aamulla niin pienellä asiassa kuin pentutarvikkeiden ihastelulla. Kaivoin Sinnin ihanat pienen valjaat esiin ja pienellä penkomisella löysin kadoksissa olleen arvokkaan fleksinpätkäni. Fleksinpätkä on nauhafleksin nauha, jota käytin Sinnillä kun se oli pieni, erinomainen "liina", kevyt ja maahan takertumaton, silti kunnolla pituutta. Luulin jo hukanneeni sen kokonaan ja olin valmis rikkomaan Sinnin nykyisen nauhafleksin, jota Sinni ei käytä koska se vetää liikaa. Tapin kanssa sille saattaa vielä tulla käyttöä joten siihen en halunnut mennä. Onneksi siis löytyi vanha pätkä. Ihana tunne laittaa pätkä pikkupikkuvaljaisiin kiinni ja miettiä mitä niillä tullaan pian tekemään.

Työasiat tuntui eilen olevan hetken hyvin, sillä hetkellä kaikki oli hoidossa niin hyvin kuin voi ja asiat tuntui rullaavan eteenpäin. Harvinainen ja hieno hetki. Sitten työnantaja vielä päätti palkita minut pitkään harkitulla lahjalla. Sain fivefingers tallustimet! Ensimmäiset ja ainoat sovitettavat löytyi Jumbosta. Ne oli juuri sopivat joten mitä sitä jahkaamaan. Hienot vaalean mustikan väriset Treksportit. Jalkaan sujauttaminen on aika työlästä, mutta jalassa ne on aivan ihanat!

Ennen varpisten varsinaista käyttöönottoa kävin Sinnin kanssa Marjiksessa tekemässä parit pikku-A:t. Se oli ihan mahdotonta. Jos isolla A:lla on vaikea pysäyttää kova vauhti niin tuolla se on mahdotonta. Läheltä onnistuu ihan täydellisesti, vaikka juoksisin ohi tai mitä vaan. Mutta yli kahden metrin päästä lähetettynä ei pysähdy oikein vaikka seisoisin siinä kontaktin edessä. Yritin kaikenlaista, mutta ei lähtenyt toimimaan joten päätin antaa olla, meni vaan huonoon suuntaan osaaminen tollalailla jauhamalla.

Varpisten ensiaskeleet otettiin Ojangossa Oilin ja Sinnin kanssa pikalenkillä ennen treenejä. Kyllä oli edelleen mukavaa ja jännää. Erityisen jännää oli kun muta pursusi varpaiden välistä... Sitä ei tietenkään voi välttää jos aikoo metsässä liikkua, mutta vähän kyllä huoletti kauniin värin puolesta. Ja myöhemmin tajusin, että vielä suurempi huoli on kankaan kestävyys. Varpaiden välissä on mahdollisimman ohut kangas, jotta kengät toimii ideaalisti. Mutta miten se ohut kangas kestää käyttöä kun väliin menee hiekkaa ja varpaat kuitenkin liikkuu toisiaan vasten? Kattaakohan takuu jos retkeilyyn tarkoitetut kengät hajoavat metsälenkkeilystä?

Toistaiseksi varpikset on vielä ehjät ja olen onnellinen niistä. Fiilistelin niiden kanssa vetäessäni treenejä. Koiria oli vain yksi ja käytiin läpi sen kontaktiongelmaa koko puoltoista tuntia, kyllä se lähtikin ratkeamaan. Johdonmukaisuutta ja kärsivällisyyttä vaan niin aika pienellä vaivalla saa vanhankin koiran oppimaan. Paljon vaikeampi on saada ohjaaja oppimaan...

Vaihdoin crocseihin kun menin treenien jälkeen katsomaan Tappia. Viimekertainen Tappi vahvistui kovasti. Hän taas kiipesi syliin koko ajan ja söi kiivaasti nakkisormiani. Vierailuni ajoittui uniaikaan, joten kovin kummosia riekkujaisia en nähnyt. Mutta oli äärimmäisen liikuttavaa miten pieni uninen pentu kömpi syliin ja yritti kiivetä paitaa pitkin naamalle. Ja kun kumarsi naaman sen ulottuville ja samalla höpötti vauvakieltä, niin pienen riemulla ei ollut rajaa. Häntä vispasi kuin mikäkin ja koko naama olisi nuoltu oikein tarkasti.

Mutta sitten kun tyypit taas nukkui ja oli aikaa pohtia tarkemmin, niin kyllä niistä muistakin löytyy paljon hyvää. Niin paljon hyvää, että pisti ihan miettimään. Ei nyt ihan hirveästi mutta muutama asia. Oisko se väri sittenki olennaisempi? Entä koko: olisko parempi ottaa vähän isompi pentu riskillä, että tulee maksi, kuin pieni, josta jää pieni medi. Näen itseni MM-kisoissa nykyisen Tapin kanssa ja joukkuetoverina on se vaalea. Sitten se vaalea on nopeampi vaikka tehdään molemmat hienot radat. Vaalea voittaa ja me ollaan Tapin kanssa ikuisia nelosia. Vaalea loistaa ja musta Tappi häviää varjoihin...

Onneksi kirjotin ton, nyt tuntuu aika älyttömältä murehtia tollasta. Mutta murehdinko muutenkin, oisko se Kiusan kokoinen kivempi kuin Sinnin kokoinen? Oisko se enemmän mua kun olisi harmaa Sinni ja Piipan värinen Tappi, vai musta? Sopeudunko siihen väriin? Kun tuntuu, että musta on niin persoonaton. Ulkopuolisten on tosi vaikea erottaa sitä rotutovereistaan ja se on mun mielestä tyhmää, kyllä koirien pitää olla persoonallisia ulkonäöltään. Voi voi. Onneksi ei tarvi vielä päättää vaan on aikaa sopeutua ja mielessään totutella näihin eri juttuihin.

Kyllä Tapin henkilöllisyys toistaiseksi säilyy. Nykyisellä on vähiten karvaa, kannuksettomat takajalat, laatikon hiljaisimman titteli, kiva rakenne, älyä ja hermoja varsin selvästi ikäisekseen. Ainiin, mutta saksipurentaa tuppaa, vaikka muilla ihan normaali. No se ei vielä tee mitään, kunhan ei alaleuka ala nyt isottelemaan.